Erilaiset maailmanlopun ja sen uhan kuvaukset sekä maailmanlopun jälkeiseen aikaan sijoittuvat dystopiat ovat tämän hetken länsimaisessa populaarikulttuurissa erittäin yleisiä. Niitä löytyy runsain mitoin esimerkiksi kirjallisuudesta, digitaalisista peleistä, elokuvista sekä tv-sarjoista. Uskontotieteen näkökulmasta populaarit maailmanloput ovat kiinnostavia, koska niissä heijastuvat sekä perinteiset myyttiset rakenteet ja tarinamallit että yhteiskunnan ja uskonnollisuuden muutokset, kirjoittaa Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Heikki Pesonen.
Populaarit maailmanloppuelokuvat peilaavat ja kommentoivat ahkerasti oman aikansa yhteiskunnallista todellisuutta ja tuottavat näkymiä erilaisista mahdollisista tulevaisuuksista. Vuosituhannen vaihde oli erityisen hedelmällinen tässä suhteessa. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa julkaistiin useita yhdysvaltalaisia elokuvia, jotka heijastelivat eri näkökulmista ajankohtaan liitettyjä apokalyptisia pelkoja ja kuvitelmia. Niissä kuvitettiin esimerkiksi kristilliselle perinteelle pohjautuvaa uskonnollista apokalypsia (The Omega Code, 1999 ja End of Days, 1999), sekulaaria, maapallon ulkopuolisten voimien kuten asteroidien tai ulkoavaruuden olentojen aiheuttamaa maailmanloppua (Independence Day, 1996, Armageddon, 1998, Deep Impact, 1998 ja Signs, 2002) sekä ihmisen toiminnan tuottamaa ekologista maailmanloppua (Waterworld, 1995 ja Twelve Monkeys, 1995).
APOKALYPSI JA YHTEISKUNNALLINEN MUUTOS
Eri aikakausien pelot ja toiveet ovatkin näkyneet populaarien maailmanloppujen erilaisina painotuksina. 1970-luvun ekologisen apokalypsin kuvaukset (kuten Soylent Green, 1973) reagoivat aikakauden ekologiseen heräämiseen ja varsinkin tutkimuksiin, joissa ennustetiin maapallon liikakansoittumista ja sen mukanaan tuomia erilaisia laajoja yhteiskunnallisia ongelmia. Erityisesti 1980-luvulla kylmän sodan aiheuttama ydinsodan pelko heijastui puolestaan ydintuhosta kertovissa lohduttomissa elokuvissa (The Day After, 1983, Testament, 1983, Threads, 1984). Niissä kuvataan ydinkatastrofia ja sen jälkeen tapahtuvaa luonnon ja ihmiskunnan tuhoutumista yksilöiden, yhteisöiden ja yhteiskunnan tasolla.
Nämä elokuvat olivat ehdottoman fatalistisia: tuho oli vääjäämätön, eikä ihmisillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Varsinkin 1990-luvulta eteenpäin alettiin enenevissä määrin kuvata osittaista apokalypsia ja sen myötä toivoa. Ydintuhon pelon vähentyminen, kylmän sodan loppuminen, liennytyksen aika ja globalisaatio heijastuivat siinä, miten elokuviin tuotiin mukaan maailman pelastumisen mahdollisuus. Tarinoissa maapalloa uhkaavat voimat, kuten taivaankappaleet tai avaruusolennot, saatiin tuhottua.
Näissä elokuvissa toistuu myyttinen tarinarakenne, jossa maailma pelastuu miesyksilöiden sankarillisten ja usein väkivaltaisten tekojen kautta. Sankarin erityisyyttä saatetaan korostaa myös kristillisellä symboliikalla: hän kävelee veden päällä, kuten avaruusolento Klaatu elokuvassa The Day the Earth Stood Still (2008) tai uhraa itsensä pelastaessaan maailman, kuten Harry Stamper elokuvassa Armageddon (1998). Sankarin kuolema ja kuolleista herääminen ovat ylipäänsä tyypillisiä juoniteemoja populaareissa maailmanloppukuvauksissa.
MAALLISTUNUT MAAILMANLOPPU?
Maailmanloppuelokuvat peilaavat myös yhteiskunnan maallistumista. Usein populaarit maailmanloput toistavat, uusintavat ja muokkaavat juutalais-kristillistä apokalyptiikkaa, kuitenkin ilman yliluonnollisen toimijan maailman tuhoavaa ja pelastavaa toimintaa. Tämän hetken apokalypseissa maailmanlopun uhat juontuvat usein luonnollisista syistä, kuten ilmastonmuutoksesta, asteroideista tai auringon ja maapallon ytimen toiminnasta. Voidaan puhua populaarin apokalypsin sekularisoitumisesta.
Toisaalta esimerkiksi maapalloa uhkaavat ulkoavaruuden olennot voidaan rinnastaa usein jumalolentoihin. He tulevat taivaalta ja heillä on ihmisrotuun nähden ylivoimainen teknologia ja kapasiteetti – he ovat siis kuin jumalia. Avaruusolennot saattavat myös tulla maapallolle varoittamaan ihmisiä lähestyvästä katastrofista tai jakamaan tietoaan ja viisauttaan ihmiskunnalle. Esimerkiksi elokuvassa The Day The Earth Stood Still esiintyy messiashahmo, avaruusolento Klaatu, joka tulee varoittamaan ihmiskuntaa sen itsensä aiheuttamasta tuhosta. Hänen tehtävänään on hävittää ihmiset maapallolta, jos he eivät ota varoitusta vakavasti. Ekologisissa maailmanlopuissa myös luonto saattaa saada yliluonnollisia piirteitä. Se näyttäytyy arvaamattomana ja ylivertaisena toimijana, jonka edessä ihmisen on tunnustettava pienuutensa.
Maailmanloppuelokuvien kuvaukset uskonnosta ovat kuitenkin usein kriittisiä, mikä nousee uskonnon ja tieteen merkityksen vertailevasta tarkastelusta. Elokuvissa saatetaan antaa ymmärtää, että maailmanlopun uhkaa vastaan ei uskonto auta, vaan ratkaisu löytyy modernista tieteestä ja teknologiasta. Lisäksi monesti vihjataan, että uskonto on jäänyt taistelussa tieteen kanssa alakynteen. Myös ydinsotaa ja sen jälkeistä aikaa kuvaavissa elokuvissa tuodaan usein esille se, miten merkityksettömiä uskonto ja kirkko ovat lohdun ja avun tuojina tilanteessa, jossa koko yhteiskuntajärjestys on romahtanut ja toivo kadonnut. Toisaalta näissä kuvauksissa myös tiede on menettänyt merkityksensä maailmassa, jossa tärkeintä on selviytyminen.
SEKULAARIT MAAILMANLOPUT VAROITUSTARINOINA
Elokuva Don’t Look Up (2021) kuvaa amerikkalaisten reaktioita tilanteessa, jossa komeetta on tuhoamassa maapallon. Elokuva on tyylilajiltaan satiiri ja myös allegoria, joka tarkastelee ilmastonmuutokseen liittyvää yhdysvaltalaista mediakeskustelua ja poliittista peliä. Samoin kuin uskonnolliset apokalyptiset tekstit, myös erityisesti ekologiset maailmanloppuelokuvat ovat usein kriittisiä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan: ihmiset ovat omalla toiminnallaan aiheuttaneet tulevan tai menneen katastrofin. Elokuvat ovatkin varoitustarinoita siitä, mitä tapahtuu, jos emme perustavanlaatuisesti muuta toimintaamme suhteessa luontoon ja muihin ihmisiin.
Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan kahteen artikkeliin, joissa käsitellään maailmanloppua länsimaisissa populaarielokuvissa: ”Ydinsodan kauhuista nopeutettuun ilmastonmuutokseen. Ekoapokalypsin kuvittelua länsimaisessa elokuvassa”, teoksessa ”Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintoja ja sovelluksia” (SKS, 2020) sekä ”Ufoelokuvat ja maailmanloppu”, teoksessa ”Arvoituksia avaruudesta. Näkökulmia ufouskomuksiin” (Gaudeamus, 2020).
Juttu on osa Katsomusten uskonnon ja elokuvan kytköksiä tarkastelevaa teemaa, jossa on aiemmin julkaistu muun muassa Teemu Taira teksti Millainen on elokuvien ja televisiosarjojen fiktiivinen ateisti, Enni Salon teksti Fiktiivisten elokuvien ja sarjojen kuoleman representaatiot sekä Mercédesz Czimbalmosin ja Riikka Tuorin juttu Netflix sarjasta Unorthodox: nuoren hasidinaisen lähtö Williamsburgista. Musliminuorten muuttuvat identiteetit ja auktoriteetit -kurssin opiskelijat Nora Abdelnpe, Iiris Karvonen ja Aurora Alakahri puolestaan käsittelevät tekstissään Islamia naisten silmin Little Mosque on the Prairie -televisiosarjassa. Uskonnon ja elokuvan kytköksiä sivuaa myös Sandra Wallenius-Korkalo jutussaan Populaarikulttuurin vanhoillislestadiolaisuus