Uskonnonharjoittaminen on etääntynyt monien suomalaisten arkikokemuksesta, minkä seurauksena populaarikulttuurin rooli mielikuvien tuottajana kasvaa. Populaarikulttuuri muodostaa areenan, jossa käsitykset ja ymmärrys uskonnoista muokkaantuvat, ja jonka kautta myös kohdataan uskonnollisten ryhmien ja liikkeiden edustajia. Sitä, millä tavoin vanhoillislestadiolaisuus esitetään populaarikulttuurissa, pohtii Lapin yliopiston yliopistonlehtori Sandra Wallenius-Korkalo.
Suomen suurin kirkollinen herätysliike, vanhoillislestadiolaisuus, on murroksessa. Viimeisen vuosikymmenen aikana liike on ollut kriittisen huomion kohteena esimerkiksi kielteisellä naispappeuskannallaan, raskaudenehkäisyyn ja lestadiolaisäitien uupumiseen liittyvien keskustelujen sekä lasten hyväksikäyttöä ja hengellistä väkivaltaa koskevien väärinkäytösten kautta.
Neuvotteluja maallisen ja hengellisen ristivedosta, naisten asemasta ja liikkeen jättäneiden kokemuksista käydään niin liikkeen sisällä kuin laajemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kulttuurisessa mielikuvituksessa. Populaarikulttuuri osallistuu meneillään olevan murroksen näkyväksi tekemiseen peilaten sitä, mutta samalla myös tuottaen sitä.
Monet tänä päivänä lestadiolaisuudessa puhuttavat ilmiöt kulminoituvat kysymykseen ruumiillisuudesta – siitä, millaisia mahdollisuuksia, odotuksia, vaateita ja joskus loukkauksia kohdistuu uskovan ruumiiseen. Väitöstutkimuksessani olen tarkastellut, miten lestadiolaisuus ruumiillistuu kulttuurituotteissa ja millaista valtaa ruumiillisiin esityksiin liittyy.
Lestadiolaisuuden esityksiä
Lestadiolaisuus on ollut aiheena lukuisissa kirjoissa, elokuvissa, televisiosarjoissa ja näytelmissä. Moni voi muistaa esimerkiksi Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu (1964) -kirjan elokuvasovituksineen tai Anna-Maija Ylimaulan romaanin Papintyttö (1976). Tuoreimpana esimerkkinä televisionkatsojille on tänä keväänä tarjoiltu lestadiolaisuutta kotimaisen rikosdraamasarjan Kaikki synnit (2019) merkeissä.
Väitöstutkimuksessani keskityin tarkastelemaan erityisesti neljää nykyvanhoillislestadiolaisuutta popularisoivaa esitystä: Dome Karukosken Kielletty hedelmä -elokuvaa (2009), Hanna Pylväisen We Sinners -romaania (2012), Iholla-todellisuustelevisiosarjan toisen tuotantokauden Sannin tarinaa (2013) ja Pauliina Rauhalan samannimiseen romaanin (2013) perustuvaa Oulun kaupunginteatterin Taivaslaulu-näytelmää (2015).
Populaarikulttuuriesitysten kautta muodostuu kuva vanhoillislestadiolaisuuden 2010-luvun taitteen kipupisteistä. Keskiössä ovat kamppailut kuulumisesta, identiteetistä ja toimijuudesta. Kamppailut ovat vahvasti sukupuolittuneita ja liittyvät usein seksuaalisuuden ja suvunjatkamisen sääntelyyn. Merkittäväksi muodostuu myös kysymys liikkeen taakseen jättäneiden mahdollisuuksista yhtäältä purkaa irtaantumisen liittyviä kokemuksia ja toisaalta identifioitua liikkeeseen uusin tavoin.
Hoiva, kaipuu, kontrolli
Vanhoillislestadiolaisuus näyttäytyy populaarikulttuurissa hoivan, kaipuun ja kontrollin ristivetona. Hoiva tarkoittaa sekä sielunhoitoa että konkreettista huolenpitoa. Arkiaskareet ruoan laitosta lasten hoitoon ovat lestadiolaista elämäntapaa kannattelevia hoivaavia tekoja, jotka kohdistuvat perheeseen ja lapsiin, sekä laajemmin yhteisöön, uskonsisariin ja -veljiin. Hoiva on usein sukupuolittunutta, sitä voi kutsua naistapaiseksi. Haasteelliseksi nouseekin tilanne, jossa naishahmo uupuu eikä jaksa tarjota hoivaa, kuten käy Taivaslaulun Viljalle.
Populaarikulttuurissa käsitellään myös sitä, keihin hoiva ulottuu. Välitetäänkö liikkeen ulkopuolelle jäävistä toisin kuin liikkeen sisällä olevista? Katkeaako huolenpito, jos eroaa liikkeestä? Kielletty hedelmä -elokuvassa liikkeen jättävän tyttären ja äidin välit muuttuvat lopullisesti. Toisaalta Iholla-todellisuustelevisiossa raja liikkeeseen kuuluvien ja sen ulkopuolella olevien välillä ei ole näin yksioikoinen.
Hoivan ohella populaarikulttuurin lestadiolaisuudessa toistuu kaipuu Jumalan ja toisten ihmisten yhteyteen. Kyse on rakkaustarinoista, joissa kaipuu ja halu toiseen ihmiseen korostuvat. Samalla esiaviollinen seksi, ehkäisy ja homoseksuaalisuus ovat kysymyksiä, joiden kanssa monet esitysten lestadiolaisista kamppailevat. Yhteenkuulumisen kaipuu tulee näkyväksi sekä uskonnollisissa rituaaleissa että ulkoisissa, kehossa kannetuissa merkeissä. Iholla-sarjan Sanni pohtii, laittaako korvakorut seuramatkalle. Kielletyn hedelmän, We Sinnersin ja Taivaslaulun naiset kapinoivat lakkaamalla kyntensä tai meikkaamalla silmänsä.
Kontrollia edustavat ilmeisimmillään populaarikulttuurin lestadiolaisuudessa puhujamiehet tiukkoine uskontulkintoineen. Puhujien tapa huolehtia seurakuntansa ja sen jäsenten tilasta lähestyy esityksissä kurivaltaa, jolla säädellään uskovien elämää ja kontrolloidaan heidän tekojaan. Kurivalta mieltyykin ensisijaisesti autoritaarisena ja maskuliinisena, mutta käyttäytymistä sääntelevä normittava valta on läsnä myös arkisessa vuorovaikutuksessa. Esitysten vanhoillislestadiolaiset tarkkailevat itseään ja toisiaan ja tavoittelevat oikean elämän normia. Tyypillisesti tarinat kuvaavat myös sitä, miten yhteisön sääntöjä koetellaan. Joskus seurauksena on välirikko ja ero yhteisöstä, toisinaan taas rajojen venyttäminen johtaa pikkuhiljaa muutoksiin liikkeessä.
Hoivan, kaipuun ja kontrollin teemat ovat väistämättä yhteen kietoutuneita. Hoivassa on aina läsnä kontrollia ja hallintaa, samoin kontrolli sisältää usein kaipuuta ja huolenpidon intention. Siinä missä lestadiolaisuus voi kärjistäen näyttäytyä liikkeen sisäpuolelta hoivaavana yhteisönä ja liikkeen ulkopuolelta kontrolloivana järjestelmänä, ei näistä kumpikaan yksistään kerro koko kuvaa.
**
Wallenius-Korkalo, Sandra: Esitetty lestadiolaisuus. Uskonto, ruumiillisuus ja valta populaarikulttuurissa. Lapin yliopisto, 2018.