Katolisessa kirkossa ilmi tullut lasten, nuorten ja nunnien seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut usein otsikoissa 2000-luvulla. Monissa maissa se on johtanut kirkon uskottavuuden rajuun laskuun ja laajoihin kirkosta eroamisiin. Eräiden asiantuntijoiden mielestä se on suorastaan kirkon kohtalonkysymys, yhtä vakava haaste kuin protestanttinen reformaatio 1500-luvulla, kirjoittaa kirkkohistorian vanhempi yliopistonlehtori Mikko Ketola.
Seksuaalinen hyväksikäyttö kirkossa ei ole vain nykyajan ilmiö. Siihen viittaavia kirkollisten kokousten päätöksiä ja lakitekstejä tunnetaan keskiajalta lähtien. On selvää, että seksuaalisuuden kontrollointi on ollut vaikeaa esimerkiksi luostareissa, joissa varsinkin nuoremmat veljet ovat voineet joutua vanhempien veljien seksuaalisen kiinnostuksen kohteiksi.
Sodomiaksi kutsuttua miesten välistä seksiä paheksuttiin ja sitä yritettiin estää, mutta sitä pidettiin kirkossa kuitenkin siedettävämpänä kuin pappien suhteita naisiin. Pappien ja naisten suhteista kun oli helposti näkyviä seurauksia. Luostareissa ja muualla paljastuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä käytettiin nimitystä ”skandaali”, ja mikäli tapauksia käsiteltiin oikeudellisesti, se tehtiin aina kirkon sisällä. Kirkon ulkopuolisten viranomaisten tietoon ei asioita haluttu päästää. Tällainen salailun periaate on ollut vahva käytäntö katolisessa kirkossa, ja hyväksikäyttöasioiden käsittelyssä sitä noudatettiin aina 2000-luvulle saakka.
Luostareiden lisäksi ripittäytymistilanne oli toinen vaaran paikka varsinkin nuorille naisille. Seksiin liittyvien syntien tunnustaminen rippituolissa oli tavallista, ja jotkut papit käyttivät tilaisuutta hyväkseen johdattelemalla ripittäytyjän harjoittamaan seksiä kanssaan. Ensimmäiset Vatikaanin piispoille 1962 antamat ohjeet hyväksikäyttötapausten käsittelyä varten olivatkin suomeksi nimeltään ”Seksiin viettelyn rikos ripin yhteydessä”.
Kirkon maineen varjeleminen on ollut etusijalla
Hyväksikäyttötapausten salassa pitäminen oli kirkolle hyvin tärkeää. Kirkon mainetta haluttiin varjella viimeiseen asti, ja silloin uhrien kokemat vääryydet jäivät toiselle sijalle. Jos joku pappi paljastui hyväksikäytöstä ja asia tuli hänen seurakunnassaan yleiseen tietoon, piispan tavallinen menettelytapa oli siirtää pappi toiseen seurakuntaan, jossa tämän tekoja ei tunnettu. Joissakin tapauksissa pappeja siirrettiin jopa toisille mantereille.
Pappeja pyrittiin myös parantamaan taipumuksistaan erityisissä hoitolaitoksissa, mutta tulokset olivat huonoja ja rikosten uusinta yleistä. Varsinkin Yhdysvalloissa oli useita tällaisia parantoloita.
Hyväksikäyttötapausten paljastaminen ja käsittely julkisuudessa alkoi näkyä ensin Yhdysvalloissa 1980-luvulla ja siitä lähtien muissakin maissa kuten Irlannissa. Suuri skandaali puhkesi Yhdysvalloissa Bostonin hiippakunnassa 2002, kun Boston Globe -sanomalehden tutkivat journalistit paljastivat suuren määrän tapauksia. Näistä tapahtumista kertoo Oscar-palkittu elokuva Spotlight (2015). Bostonista tapausten selvittäminen laajeni koko Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa hyväksikäytön uhrien oli mahdollista saada asianajajien avulla kirkolta suuriakin korvauksia kärsimyksistään, minkä vuoksi useat hiippakunnat ajautuivat konkurssiin.
Euroopassa paljastusten vyöry alkoi Irlannista 2009. Riippumattomien tutkintaryhmien raportit paljastivat tuhansia tapauksia niin hiippakunnista kuin kirkon ylläpitämistä kouluista ja työlaitoksista. Useat piispat esittivät eronpyyntönsä. Paljastukset tulivat suurelta osin järkytyksenä irlantilaisille, ja kirkossakäynti sekä yleensä kirkon arvovalta romahtivat. Tämä näkyi siinä, että Irlannissa hyväksyttiin 2010-luvulla kansanäänestyksissä ennen mahdottomilta tavoitteilta tuntuneet samansukupuolisten avioliitot ja aborttioikeus. Entinen katolisuuden eurooppalainen linnake sortui.
Mitä tutkimuksissa on saatu selville hyväksikäytöstä?
Muissakin Euroopan maissa tapauksia alettiin selvittää samantapaisin metodein kuin Irlannissa. Laajoja raportteja valmistui Isossa-Britanniassa, monissa manner-Euroopan maissa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Myös Latinalaisessa Amerikassa tapauksia on selvitetty maittain. On kuitenkin vielä monia väestöltään voittopuolisesti katolisia maita, joissa selvitystyötä ei ole edes aloitettu tai joissa se on aivan alkuvaiheessa.
Raporttien johtopäätökset ovat olleet samankaltaisia. Tapauksia on todennäköisesti paljon enemmän kuin on saatu selville, sillä monet uhrit eivät ole kertoneet tapahtuneesta kenellekään. Hyväksikäyttöön syyllistyneen papiston osuus koko maan papistosta on tavallisesti muutaman prosentin luokkaa. Kirkolliset viranomaiset eivät aina ole olleet halukkaita yhteistyöhön tutkijoiden kanssa.
Suurin osa hyväksikäytön uhreista on ollut alaikäisiä, sekä poikia että tyttöjä. Tietoon alkoi tulla kuitenkin pian myös nunnien hyväksikäyttöä eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Intiasta ja Afrikan maista. Tunnetuin tapaus on mosaiikkitaitelijana maailmankuulu jesuiittaisä Marko Rupnik, jonka uhreina oli useita nunnia. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyy useimmiten myös vallan väärinkäyttöä ja henkistä hyväksikäyttöä.
Vatikaanin vastaus hyväksikäyttökriisiin
Vatikaanissa ei heti herätty ongelman vakavuuteen. Kun Yhdysvaltain skandaali puhkesi 2002, paavi Johannes Paavali II kyllä tuomitsi hyväksikäytön, mutta eräät kardinaalit eli paavin lähimmät työtoverit olivat sitä mieltä, että ongelma johtui Yhdysvaltain seksuaalisesti sallivasta ilmapiiristä ja että katoliselle kirkolle vihamielinen media liioitteli asioita. Monet kirkon edustajat pyrkivät syyttämään hyväksikäytöstä yksinomaan homoseksuaalisia pappeja. Vielä Irlannin tapausten tullessa julkisuuteen 2009 eräät kardinaalit vähättelivät ongelmaa.
Merkittävä muutos paavin ja kardinaalien asenteissa tapahtui vasta paavi Franciscuksen aikakaudella 2013–2025. Hän perusti komission alaikäisten suojelemiseksi, ja sen jäseniksi tuli myös eräitä hyväksikäytön uhreja. Vaikka Vatikaanissa ymmärrys hyväksikäyttökriisistä selvästi vahvistui, kirkon korkeiden viranhaltijoiden joukosta löytyy silti edelleen haluttomuutta antaa riittävästi resursseja hyväksikäytön torjumiseen.
Pitkään Vatikaanin rangaistukset kohdistuivat vain itse tekoihin syyllistyneeseen papistoon, joita onkin pantu viralta sadoittain. Nykyään myös hyväksikäytön peittelyyn syyllistyneet piispat joutuvat vastaamaan teoistaan. Kirkko on ohjeistanut ilmoittamaan kaikki tapaukset poliisille. Kirkon ohella tärkeää työtä hyväksikäytön uhrien tukemiseksi ja syyllisten vastuuseen saattamiseksi ovat tehneet monet katoliset maallikkojärjestöt.