Yhdysvalloissa koettiin 1980-luvulla koko kansankunnan säikäyttänyt huoli salaisesta saatanallisesta verkostosta, jonka väitettiin viettelevän nuoria mukaan toimintaansa. Suomessa vastaava ”satanismipaniikki” nähtiin 1990-luvulla. Erilaisia moraalipaniikkeja tulee ja menee, mutta näin vahvasti uskonnon leimaamaan suurkohun toistuminen on nykyään epätodennäköistä molemmissa maissa, väittää aiheesta kirjan tehnyt Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Tuomas Äystö.
Moraalipaniikki? Satanismipaniikki?
Moraalipaniikki on brittiläisen sosiologi Stanley Cohenin (1942–2013) tunnetuksi tekemä termi, jolla hän viittasi erityisesti joukkoviestimien kiihdyttämään yhteisölliseen huoleen. Hän tutki aikakauden brittiläisistä nuorisokulttuureista käytyä keskustelua.
Moraalipaniikissa jokin ihmisjoukko, ilmiö tai asia koetaan vakavana uhkana perustavanlaatuisena pidetylle asialle, kuten vaikkapa lasten ja nuorten turvallisuudelle. Tätä uhkaa tulkitsemaan hankitaan mediassa erilaisia asiantuntijoita ja ”moraaliyrittäjiä”. Cohenin mukaan median voimakas reagointi voi jopa kiihdyttää ilmiötä (esimerkiksi nuorten häiriökäyttäytymistä), josta se laatii tunnepitoisia juttuja. Lopulta median kiinnostus lopahtaa ja moraalipaniikki päättyy.
Suomessa vakiintui 90-luvulla erikseen termit ”satanismi” ja ”saatananpalvonta”. Tätä erottelua suosi esimerkiksi kirkon tutkimuskeskuksen silloinen johtaja Harri Heino (1944–1999). Kyseinen erottelu on joillekin myös henkilökohtaisesti merkittävä. Tutkijanäkökulmastani kuitenkin englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden yksittäinen termi satanism, tai suomeksi satanismi, on riittävä yleiseen kuvaamiseen. Viittaan sillä kaikkeen länsimaiseen ajatteluun ja toimintaan, jossa kristillisen perinteen personoitu paha on nähty jossain merkityksessä positiivisena ja tärkeänä asiana.
Näistä aineksista saadaan siis ”satanismipaniikki”, joka on suomennokseni Yhdysvalloissa paniikin laantumisvaiheessa yleistyneestä ”satanic panic” -termistä. Siitä on tullut yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa klassinen esimerkki laajasta moraalipaniikista, joka kesti useiden vuosien ajan ja synnytti etenkin Yhdysvalloissa traagisiakin seurauksia, kuten perheiden rikkoutumisia, työpaikkojen menetyksiä ja todennäköisesti aiheettomia vankeusrangaistuksia.
Kommunistit, ufot vai satanistit?
Kylmän sodan ajan amerikkalaiselämää leimasivat monenlaiset pelot. Suurvaltojen välinen jännite ja asekehitys oli synnyttänyt pelon ydinaseiden käytöstä apokalyptisine skenaarioineen. Neuvostoliiton vakoojien pelättiin toimivan salassa ja viettelevän kommunismin pariin ovelin keinoin. Kommunistien kanssa palstatilasta kilpailivat 1900-luvun puolivälissä myös avaruusmuukalaisten lentolaitteiksi arvellut ufot. Pian avaruusolentotarinat saivat synkempiä sävyjä ja ufojen yhteydessä alettiin puhua kidnappauksista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja karjansilpomisista.
Kun muusikko-okkultisti Anton LaVey (1930–1997) perusti Saatanan kirkon ja samalla nykymuotoisen satanismin San Franciscossa vuonna 1966, uskonnollisen kansakunnan reaktiot eivät olleet yllättäviä. Kristillisen linssin läpi katsottuna LaVey saattoi näyttää suoranaiselta henkivaltojen edustajalta ilman moraalia, joka toi nuorille vaarallisia vaikutteita. Konservatiivinäkökulmasta samaa haitallisuutta toivat myös rock-musiikki, yltiöseksuaaliset elokuvat tai päihteidenkäytön leimaamat vastakulttuurit, kuten hippiliike.
Varsinainen yhdysvaltalainen satanismipaniikki käynnistyi kuitenkin vasta vuonna 1980, kun kanadalaisten Lawrence Pazderin ja Michelle Smithin teos Michelle Remembers ilmestyi. Kirja väitti olevansa paljastus Kanadassa toimineesta salaisesta satanistiverkostosta, joka kidnappasi lapsia ja hyväksikäytti heitä rituaaleissaan. Yhdysvaltojen puolella teos inspiroi useissa päiväkodeissa koettua huhupaniikkia lasten salaisesta hyväksikäyttöverkostosta. Pian satanismipelkoisia salaliittoteorioita alkoi syntyä myös muusta nuorisokulttuurista, kuten roolipeleistä. Maanlaajuinen pelkotila oli valmis.
Suomalainen satanismipaniikki tapahtui vuosikymmenen viiveellä. Meillä 1980-luvun kristillisten piirien hahmot kuten Leo Meller yrittivät herätellä huolta rock-musiikista. Tuolloin ei vielä syntynyt laajaa moraalipaniikkia, vaikka rockin raskaammatkin tyylilajit olivat jo nuorten parissa tunnettuja. Vasta 90-luvun alussa yleistynyt hautausmaailkivalta, Norjasta saapuneet uutiset black metal -piirien henkirikoksista ja kirkonpoltoista sekä nuorisokulttuurin jatkunut innostus metallimusiikkiin saivat median varpailleen meilläkin.
Suomalaista satanismipaniikkia sanoittivat erityisesti kristilliset tahot, kuten raumalainen erityisopettaja ja kirkkoaktiivi Keijo Ahorinta, sekä karismaattistyylinen nuorisosaarnaaja Riku Rinne. Tärkeässä roolissa olivat myös kirkon tutkimuskeskuksen Harri Heino ja satanismimenneisyyden kokenut, sittemmin uskoon tullut Päivi Niemi. Vuosikymmenen ajan suomalainen lehdistö tarjoili säännöllisesti uutisia hautausmaailkivallasta ja nuorison kiinnostuksesta pimeisiin voimiin. Moraalipaniikki huipentui vuosituhannen vaihteessa Hyvinkään paloittelusurmaan, jonka tutkinta ja oikeudenkäynti uutisoitiin perinpohjaisesti. 2000-luvun alkupuolella satanismipaniikki kuitenkin laantui.
Moraalipaniikkia ilman uskontoa?
1970- ja 80-luvun mediaympäristö oli kovin erilainen kuin nykyään. Yhdysvalloissa televisio saattoi kerätä merkittävän osan kansankunnasta kiinnostavan ajankohtaisohjelman äärelle. Tämä helpotti yhteisesti jaetun huolenaiheen syntymistä ja osaltaan mahdollisti 80-luvun amerikkalaisen satanismipaniikin. Sittemmin mediaympäristö on pirstaloitunut esimerkiksi sosiaalisen median vaikutuksesta. Tiedonsaanti ei enää ole yhtä rajattujen väylien käsissä.
Maallistumisesta keskusteltaessa Yhdysvaltoja on pidetty poikkeuksena länsimaiden joukossa sikäli, että se säilynyt verrattain uskonnollisena maana. Tilastoja tarkemmin katsomalla huomaa kuitenkin, että myös Yhdysvallat maallistuu. Esimerkiksi jokainen sukupolvi ilmoittaa harvemmin olevansa uskonnollinen kuin sitä edeltänyt sukupolvi. Vauhti on toki ollut nopeampaa Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, kuten Suomessa.
Herää siis kysymys, että voisiko vahvasti juuri uskonnolliseen viitekehykseen nojannut moraalipaniikki toistua yhteiskunnassa, joka on aiempaa vähemmän uskonnollinen? Tulkintani on, että moraalipaniikit eivät ole kadonneet minnekään, ja lasten ja nuorten turvallisuus puhuttavat jatkossakin säännöllisesti. On kuitenkin epätodennäköistä, että satanismipaniikin kaltainen kansallisen tason uskonnollinen huoli toistuisi Yhdysvaloissa tai Suomessa. Enemmänkin takavuosikymmenten satanismipaniikkia käytetään sekularisoituneen ajan kertomuksena menneisyyden virheistä.
Tuomas Äystön kirja ”Paholaisen perilliset: satanismipaniikin synkkä historia” ilmestyy 17.1.2025.