Perinteisesti Arabiaa on kuvattu monokulttuurisena: yhden etnisen ryhmän, arabien, alkukotina. Lisäksi on ajateltu, että arabit olivat ennen islamia monijumalaisia mutta profeetta Muhammadin (k. 632 jaa.) toiminnan myötä kääntyivät nopeasti islamiin. Pitävätkö nämä näkemykset paikkansa, kysyy Ilkka Lindstedt, Helsingin yliopiston islamilaisen teologian yliopistonlehtori.
Monimuotoinen Arabia
Arabian niemimaa on valtava maantieteellinen alue: se on melkein yhtä iso kuin Intian niemimaa. Tämän tiedon perusteella ei kenties olekaan yllättävää, että nykyään tutkijat ajattelevat, että Arabian niemimaata – ennen ja nyt – luonnehtii kulttuurinen moninaisuus.
Esi-islamilaisen (aika ennen 600-lukua jaa.) Arabian niemimaan tutkimus on viime vuosina edennyt aimo harppauksin. Tässä keskeisenä on ollut niemimaan materiaalisen jäämistön, eritoten inskriptioiden eli kiveen kaiverrettujen tekstien, tutkimus.
Inskriptiot ovat valottaneet alueen monenkirjavuutta: alueella esimerkiksi puhuttiin ja kirjoitettiin useita kieliä, kuten aramean eri muotoja, eteläarabialaisia kieliä, kreikkaa ja arabiaa. Niemimaa ei ollut etnisesti yhtenäinen, eikä selkeää arabi-identiteettiä ollut olemassa ennen islamilaista aikaa. On tärkeä korostaa sitä, että alue ei ollut erillään muusta maailmasta, vaan olennainen osa Lähi-itää. Maa- ja merireitit takasivat sen, että kulttuuriset ja uskonnolliset vaikutukset levisivät alueella.
Konventionaalinen näkemys on ollut, että Arabian niemimaan asukkaat olivat pääsääntöisesti monijumalaisia profeetta Muhammadin elämään (570–632) asti. Tämän käsityksen mukaan niemimaan asukkaat olisivat palvoneet useita jumaluuksia, joita he katsoivat muun muassa pyhien kivien tai puiden esittävän tai edustavan. Tuoreimman tutkimuksen mukaan on totta, että monijumalaiset uskomukset vallitsivat muinaisella Arabian niemimaalla, mutta uudet löydöt osoittavat, että yksijumalaisuuden muodot (eritoten juutalaisuus ja kristinusko) tulivat hallitseviksi jo 400–500-luvuilla.
Niemimaan inskriptiot antavat osviittaa uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Muinaisen Arabian asukkaat uskoivat moniin jumaluuksiin, mutta pantheonissa oli paljon maantieteellistä vaihtelua. Pohjoisessa muun muassa Dushara, Allat ja al-Uzza olivat yleisiä palvonnan kohteita. Etelässä uskottiin esimerkiksi Shamsiin ja Almaqahiin. Näihin jumaluuksiin liitettiin erilaisia piirteitä: Shamsin (”aurinko”) katsottiin olevan auringon jumalatar, kun taas Almaqah oli kuun jumala; yhdessä he hallitsivat luonnonilmiöitä. Pohjoisen Allat (”jumalatar”) ja al-Uzza (”mahtava”) olivat monien pyyntörukousten kohteena olleita naispuolisia jumalia. Dushara oli nabatealaisen kuningaskunnan pääjumala, mutta hänen palvontansa oli yleistä myös Nabatean ulkopuolella. Dusharan katsottiin asuvan Petrassa, Nabatean pääkaupungissa.
Juutalaiset ja kristityt esi-islamilaisessa Arabiassa
Arabian niemimaan pohjoisosiin saapui juutalaisia jo hyvin varhain, 100-luvulla eaa. Juutalaisuus levisi alueella paitsi muuttoliikkeiden myös kääntymisen myötä. Vaikka juutalaisuus tunnetaan yleisesti uskontona, joka ei tehnyt käännytystyötä, juutalaiset yhteisöt suhtautuivat kuitenkin pääsääntöisesti myönteisesti käännynnäisiin. Arabian niemimaalta on paljon todistusaineistoa kääntymisestä juutalaisuuteen. Etelä-Arabian eliitti (ns. himyari-dynastia) kääntyi juutalaisuuteen 300–400-luvuilla, ja ilmeisesti juutalaisuus levisi myös kansan parissa. Samoihin aikoihin ihmisiä kääntyi juutalaisuuteen myös Pohjois-Arabiassa.
Toinen monoteistinen uskonto, kristinusko, alkaa näkyä arabialaisissa inskriptioissa 400-luvun loppupuolella. Syyrian- ja kreikankielisen historiankirjoituksen mukaan alueella toimi tuolloin useita lähetyssaarnaajia, jotka levittivät kristinuskoa. 500-luku tuntuu olleen kristinuskon voittokautta Arabian niemimaalla, ja merkittävä osa tuon vuosisadan inskriptioista on kristillisiä. Osa kristinuskoon kääntyneistä lienee ollut taustaltaan juutalaisia, osa muita eli ”pakanoita” (kuten juutalaiset ja kristityt heitä kutsuivat). Juutalaiset eivät toki kaikki kääntyneet, vaan heidän läsnäolostaan Arabiassa on vankkaa todistusaineistoa läpi keskiajan. Tutkijat ovat myös ehdottaneet, että alueella olisi ollut 400–500-luvuilla myös niin sanottuja pakanamonoteisteja, eli ihmisiä, jotka eivät suoranaisesti kääntyneet juutalaisuuteen tai kristinuskoon mutta omaksuivat yksijumalaisuuden ajatuksen. Suurin osa Arabian niemimaan kaupungeista ja kylistä oli moniuskontoisia: juutalaiset, kristityt ja muut eivät asuneet toisistaan erillään.
Muhammad Mekassa ja Medinassa
Profeetta Muhammad syntyi Mekassa vuoden 570 tietämillä. Mekan lähettyviltä löytyneet inskriptiot ovat nekin tänä aikakautena yksijumalaisia, joten lienee syytä olettaa, että Mekassakin monoteismin muodot olivat vallitsevia. Vuonna 622 Muhammad yhteisöineen muutti Medinaan, jossa oli merkittävä juutalainen yhteisö ja joitain kristittyjä. Tämä näkyy myös siinä, että Koraani on vahvassa vuoropuhelussa juutalaisen ja kristillisen tarina- ja muun perinteen kanssa.
Islamin synty ei siis tarkoittanut täydellistä vallankumousta alueella. Suurin osa Arabian niemimaan asukkaista oli jo yksijumalaisia. Lisäksi on syytä korostaa sitä, että kääntyminen islamiin oli kaikkialla Lähi-idässä suhteellisen hidasta. Näin myös Arabiassa. Juutalaisia ja kristittyjä ei pääsääntöisesti pakkokäännytetty islamiin tai ajettu pois niemimaalta, joitain satunnaisia vainoja lukuun ottamatta. Heidän olemassaolostaan Arabian niemimaalla on näyttöä uudelle ajalle asti.
Eri ryhmien edustajat olivat tekemisissä keskenään eivätkä sosiaaliset suhteet olleet pelkästään toraisat. Esimerkki kiinnostavasta ryhmien välisestä interaktiosta on seuraava inskriptio, jonka kirjoittaja on ilmeisesti kristitty mutta joka toivoo, että Jumala muistaisi muslimikalifia.