Kansanuskoa vai kansanomaista uskoa?

Lukuaika: 3 min.

Puhekielessä kansanuskolla tarkoitetaan usein erilaisia kansanperinteessä esiintyviä yliluonnolliseen liittyviä uskomuksia. Näiden erilaisten uskomusten ajatellaan muodostaneen yhtenäisen uskomusjärjestelmän, jota voidaan kutsua kansanuskoksi. Mielikuvissa kansanusko sijoittuu menneisyyteen, erityisesti maaseudun väestön pariin. Kansanuskoon liitetään herkästi mielikuvia kuten ”unohdettu” tai ”ei-kristillinen”. Mutta kuinka pätevä määritelmä kansanusko on uskontohistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta? Tätä tarkastelee kirjoituksessaan uskontotieteen väitöskirjatutkija Karolina Kouvola.

Kansan uskoa

Sillä, miten asiat esitetään ja miten niistä puhutaan, on suuri merkitys kansanomaisen uskon erityispiirteiden ymmärtämisen ja tiedon lisäämisen kannalta. Käytän tässä kirjoituksessa termiä ”usko” termin ”uskonto” sijaan. Uskontohistoriallisesta näkökulmasta sana ”uskonto” vie ajatukset helposti kristinuskonkaltaiseen uskomusjärjestelmään, jota johdetaan eriytyneestä papistosta käsin. Tämänkaltaista uskomusjärjestelmää on vaikea rekonstruoida säilyneestä arkistoaineistosta, joten miellän sanan ’usko’ kuvaavan paremmin historiallisia uskomuksia, jotka ovat esiintyneet uskomusaineistojen keräysalueilla esimodernina aikana. Kansaomaisen uskon määritelmässä seuraan Tieteen termipankin muotoilemaa määritelmää ja tarkoitan sillä ”[uskonnollisuutta] sellaisena kuin yksilöt ja ryhmät sitä harjoittavat omassa elinympäristössään”.

Kuten nykyään, myös ennen osa ihmisistä on uskonut taikoihin tai uskomusolentoihin, osa taas todennäköisesti ei. Kuitenkin kun kansanomaisia uskomuksia on alettu kerätä 1800-luvulla laajemmin kuin aikaisempina vuosisatoina, ajateltiin niin sanotun ”kansan” muodostavan yhtenäisen joukon.  Keräysinnon taustalla oli muun muassa ajatus siitä, että kansan parissa olisi säilynyt jonkinlainen alkuperäinen uskonto vuosisadasta toiseen muuttumattomana. Nykytutkimus ei kuitenkaan tällaista näkemystä tue. 1800-luvun käsitykseen ”kansasta” sisältyi myös hierarkioita: jos on kansa, on myös eliitti, joiden tavat ilmaista itseään ja uskomuksiaan eivät tämän ajatuksen mukaan kohtaisi tai edes muistuttaisi toisiaan. Uskomusten kohdalla ero ”kansan” ja ”eliitin” välillä on johtanut joissain tapauksissa ajatukseen kristillisistä piirteistä täysin vapaasta kansanuskosta. Tutkimuksessa tätä kahtiajakautunutta käsitystä historiallisesta uskonnollisuudesta ja uskomuksista on kuitenkin kyseenalaistettu.

Kuva: Tallin ovien kummallekin puolelle on naulattu siivistään kaksi kuollutta pöllöä torjumaan hevosia uhannutta pahaa. Hevosenkenkien naulaaminen tallin seinään suojasi vastaavalla tavalla pahalta. Kuvaaja: Rudolf Åkerblom, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Vuoropuhelu kristinuskon kanssa

Nykyisen Suomen alueella on eletty kristillisen kulttuurin vaikutuspiirissä lähes tuhat vuotta. Voidaan siis sanoa, että kristillisen ja ei-kristillisen vaikutuksen erottelu kansanomaisesta uskomusperinteestä ei ole kaikissa tapauksissa mielekästä tai mahdollistakaan siitä huolimatta, että yleisissä mielikuvissa kansanomainen usko usein vertautuu kristinuskoa vasten. Esimerkiksi parannusloitsuissa on voitu vedota niin kristillisiin kuin ei-kristillisiin hahmoihin toivotun lopputuloksen eli tässä tapauksessa paranemisen saavuttamiseksi. Yhtenäistä ja kaiken kattavaa ei-kristillistä uskomusjärjestelmää vastaan puhuvat erilaiset tavat ja uskomukset, jotka ovat esiintyneet eri puolilla Suomea keskenään hyvinkin ristiriitaisesti. 

Kirkon suhtautuminen kansanomaisiin uskomuksiin on vaihdellut eri alueilla ja historian eri vaiheissa. Oikeastaan vasta luterilaisen puhdasoppineisuuden myötä 1600-luvun alkupuolelta läntisessä Suomessa alettiin kiinnittää enemmän huomiota kansanomaisiin uskomuksiin. Tällöin papiston silmätikuksi joutuivat erityisesti katolisuuteen viittaavat uskomukset ja tavat, mutta myös pakanallisina nähdyt uskomukset. Kaikkia kansanomaisia uskomuksia ei kuitenkaan suoranaisesti teilattu kirkon piirissä. Säilyneiden lähteiden perusteella on kuitenkin vaikea päästä käsiksi siihen, millaista kirkon ja seurakuntalaisten välinen uskomuksiin liittyvä vuoropuhelu oikeastaan on ollut. Joka tapauksessa voidaan sanoa, että kristinusko vaikutti alueittain myös kansanomaiseen uskoon ja tapoihin, joita luterilainen tai ortodoksinen kirkko ei tunnustanut. 

Uskomuksiin liittyvän ajattelun määrittelyä tutkimuksellisin termein

Yhtenäisen käsitteen muodostaminen kansanuskon rinnalle tai tilalle ei ole täysin ongelmatonta. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että hierarkkisessa käsityksessä virallisen ja epävirallisen uskonnollisuuden välisessä vuoropuhelussa on omat ansionsa. Heidän mukaansa käsitteet voivat toimia eräänlaisina ääripäinä, joiden välille erilaiset uskomukset ilmenemismuotoineen sijoittuvat. Tällä tavalla voitaisiin tarkastella erityisesti pitkällä aikavälillä tapahtuneita yhteisöllisen maailmankuvan muutoksia. 

Kuva: Erica Guilane-Nachez via Adobe Stock

Toisaalta kansanuskon rinnalle on esitetty myös eletyn uskonnon käsitettä. Eletyn uskonon näkökulmasta tutkija keskittyy tutkimaan sitä, miten ihmiset omassa elämässään ilmaisevat uskonnollisuuttaan. Tällöin keskitytään uskonnolliseen toimintaan itsessään eikä jäätäisi kiinni siihen, miten määritellään virallinen ja epävirallinen tai miten näiden kahden käsitteen välistä rajanvetoa voidaan uskottavasti tehdä. Esimerkiksi parantaja saattaa käyttää rituaalissa niin sanotun virallisen uskonnon, kuten kristinuskon tunnustamia esineitä, mutta niiden käyttötarkoitus ei ole kristinuskon teologian mukaista. Siitä huolimatta esineiden rituaalinen käyttö voidaan nähdä parantajan ja hänen asiakkaidensa näkökulmasta kristillisinä. Termiä vernakulaari uskonto, jonka voi kääntää englanninkielisen termin ”popular religion” kanssa kansanomaiseksi uskonnollisuudeksi, on ehdotettu myös kansanuskon käsitteen korvaajaksi. Termi pohjautuu englanninkielen sanaan vernacular, joka puolestaan pohjautuu latinan kotoperäistä tai kotona syntynyttä orjaa tarkoittavaan sanaan verna. Termi viittaa samalla alueellisuuteen, mutta haasteena termin käytössä on edelleen sen asettuminen vastakkain ei-vernakulaarin kanssa. Kansanomaiseen uskonnollisuuteen sisältyy myös perinteisesti kansanuskoon liitettyjä piirteitä, mutta ne nähdään yhtenä piirteenä muiden joukossa kansanomaisen uskonnollisuuden mosaiikissa.

Käsitteet kertovat itseään suuremmasta ilmiöstä 

Miksi sillä on merkitystä, puhutaanko kansanuskosta, eletystä uskonnosta, tai kansanomaisesta uskosta, kun tarkoitetaan jotakin ei-virallista, autoritaarisen uskonnon tunnistamatonta uskomusta tai uskonnollista toimintatapaa? Käytetyillä sanoilla on suuri merkitys sen suhteen, millaisena jokin ilmiö koetaan. Kulttuurisia ilmenemismuotoja kuvaavat termit kuljettavat mukanaan koko sitä historiaa, jonka aikana niitä on käytetty. Uskomusten arvottaminen keskenään tai hierarkkiseen asetelmaan sijoittaminen ei nykytutkimuksen valossa ole mielekästä. Yksinkertaistuksissa on vaarana, että kansanomaisesta uskonnollisuudesta häivytetään sen moninaisuutta ja tulkinnallista kerroksellisuutta. Eri aikakaudet ovat jättäneet jälkeensä omat näkemyksensä, tapansa ja arvostuksensa, jotka ilmenevät arkistoaineiston – ja myös nykypäivän uskonnollisuuden – ilmiöissä.

Vastaa