Voiko olla sekä suomalainen että muslimi?

Uskontopsykologi Teemu Pauha väittelee syyskuun 15. päivänä Helsingin yliopiston uskontotieteessä. Blogikirjoituksessaan Pauha kirjoittaa väitöskirjansa Religious and national identities among young Muslims in Finland: A view from the social constructionist social psychology of religion keskeisistä tuloksista.

 

Tutkimus musliminuorten identiteeteistä

Suomessa uutisoitiin hiljattain Pew-tutkimuslaitoksen raportista, jossa kartoitettiin uskonnollisuutta 15 Euroopan maassa. Uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota erityisesti siihen, että raportin mukaan 62 prosenttia suomalaisista pitää islamia yhteensopimattomana suomalaisen kulttuurin ja arvomaailman kanssa. Prosenttiosuus on selvästi korkeampi kuin vastaava prosenttiosuus missään muussa tutkimukseen osallistuneessa maassa. Myös muissa tutkimuksissa on todettu, että islam nähdään varsin yleisesti epäsuomalaisena uskontona ja jopa uhkana suomalaiselle kulttuurille – siitäkin huolimatta, että Suomessa on asunut muslimeita pitkälle toistasataa vuotta.

Suomalaisten enemmistö pitää siis islamia ja suomalaisuutta yhteensopimattomina, mutta mitä mieltä muslimit itse ovat? Kokevatko Suomessa asuvat muslimit itsensä suomalaisiksi ja mitä suomalaisuus heille merkitsee? Tarkastelen tällaisia kysymyksiä tuoreessa uskontotieteen väitöskirjassani. Olen väitöskirjaani varten haastatellut musliminuoria, seurannut heidän yhteisöjään sosiaalisessa mediassa ja pyytänyt heitä kirjoittamaan kirjeitä siitä, millaista on elää nuorena muslimina Suomessa. Pyrin ymmärtämään monipuolisesti, millaisista aineksista nuorten muslimien kansalliset ja uskonnolliset identiteetit muodostuvat. Olen taustaltani psykologi ja uskontotieteilijä, joten näkökulmani aiheeseen on uskontopsykologinen.

Identiteetti on usein määritelty vastaukseksi, joka annetaan kysymykseen ”kuka minä olen”. Kansalliset ja uskonnolliset identiteetit ovat vastaavasti vastauksia kysymyksiin ”mihin kansaan kuulun” ja ”mikä on uskontoni”. Identiteetti on usein nähty suhteellisen pysyvänä psyykkisenä rakenteena. Itse käytän kuitenkin tutkimuksessani sellaisia psykologian lähestymistapoja, joissa identiteettiä ja muita psykologisia ominaisuuksia ei nähdä mielensisäisinä rakenteina vaan sosiaalisina prosesseina. Identiteettiä ei pidä etsiä ihmisen sisältä vaan ihmisten väliltä. Identiteetti muotoutuu aina vuorovaikutuksessa (läsnäolevien ja kuvitteellisten) toisten kanssa. Siksi se ei myöskään ole pysyvä ja muuttumaton, vaan käsitys itsestä saattaa vaihdella paljonkin eri tilanteissa.

 

Suomalaisuuden monet merkitykset

Identiteetin muuttuva luonne tuli selkeästi esiin nuorilta muslimeilta keräämissäni aineistoissa. Suomalaisuuteen saatettiin yhden ja saman tutkimushaastattelun aikana liittää monia erilaisia merkityksiä, joista osaan nuoren muslimin oli helppo samaistua ja osaan taas ei. Suomalaisuus liitettiin aineistossa esimerkiksi kristillisyyteen, runsaaseen päihteiden käyttöön sekä vaaleiden hiusten ja sinisten silmien kaltaisiin etnisiin tuntomerkkeihin. Tutkittavat vierastivat näitä suomalaisuuden piirteitä ja puhuivat näissä yhteyksissä yleensä ”niistä suomalaisista” rajaten näin itsensä suomalaisuuden ulkopuolelle. Suomalaisuus liitettiin kuitenkin myös vaatimattomuuden, luotettavuuden ja rehellisyyden kaltaisiin hyveisiin. Samat hyveet ovat tutkittavien mukaan ominaisia myös islamille, ja tutkittavieni olikin helpompi samaistua näihin puoliin suomalaisuudessa. Näissä yhteyksissä he käyttivät usein ilmaisua ”me suomalaiset” määritellen näin myös itsensä suomalaisuuden piiriin.

Eräät tutkittavista pyrkivät tietoisesti luomaan ”suomalaista islamia”, mutta käytännössä tämä tarkoitti suomalaisten perinteiden toteuttamista islamilaisissa raameissa. Nuorten muslimien oma käsitys islamista määritti reunaehdot, joiden puitteissa he olivat valmiita omaksumaan suomalaisia tapoja. Suomalaisia perinteitä muokattiin islamilaisiin käsityksiin sopiviksi, mutta ei päinvastoin.

Tutkittavat suhtautuivat yleisestikin kielteisesti uskonnon muuttumiseen paikallisten tapojen vaikutuksesta. Tutkittavien näkökulmasta on vain yksi todellinen islam, joka on sama kaikille maailman ihmisille ajasta ja paikasta riippumatta. Vain tietylle maantieteelliselle alueelle tai tietylle etniselle ryhmälle ominaisissa perinteissä ei heidän mukaansa olekaan kysymys uskonnosta vaan ”kulttuurista”.

Suomen muslimiyhteisö on moniin muihin Euroopan maihin verrattuna jopa poikkeuksellisen monietninen, ja esimerkiksi samoille uskonnon oppitunneille osallistuu usein nuoria, joilla on juuret hyvin eri puolilla maailmaa. Eri taustoista tulevien muslimien yhteinen uskonelämä helpottuu, jos he ottavat islamin vaihtelevien muotojen sijasta lähtökohdakseen ajatuksen yhdestä universaalista uskonnosta. Määrittelemällä jotkin vanhemman sukupolven perinteet ”kulttuuriksi” maahanmuuttajataustaiset nuoret muslimit pystyvät myös sanoutumaan niistä irti ja saavat näin itselleen enemmän liikkumatilaa uskonkysymyksissä.

Väitöstutkimukseni osoittaa, että kysymys suomalaisuuden ja islamin suhteesta ei ole yksioikoinen. Nuoret muslimit liittävät suomalaisuuteen monenlaisia merkityksiä, joista joihinkin heidän on helpompi samaistua kuin toisiin. Suomalaisuuden yhdistäminen kristinuskoon on uskontotieteellisesti erityisen kiinnostavaa, koska se kertoo jotain myös niin sanotusta suomalaisesta kansalaisuskonnosta. Vaikka Suomessa on perustuslaillinen uskonnonvapaus eikä suomalaisuus muutenkaan virallisesti edellytä minkään uskontokunnan jäsenyyttä, suomalaisuus ja luterilaisuus vaikuttavat kietoutuvan tiiviisti yhteen mielikuvien tasolla. Liittämällä suomalaisuuden ja kristinuskon yhteen tutkimani musliminuoret ylläpitävät omalta osaltaan käsitystä Suomesta kristittynä maana ja – ironista kyllä – sulkevat näin itsensä täyden suomalaisuuden ulkopuolelle.