Elokuussa Turussa järjestetty NSCR-konferenssi kokosi kaupunkiin pohjoismaisia uskontososiologeja, vahvennettuna myös muiden maiden edustajilla. Konferenssin teemana oli Research Approaches, Design and Methodology in the Sociology of Religion: Centering the Marginalized, Vulnerable and Socially Excluded. Konferenssista raportoi Tampereen yliopiston tutkijatohtori Jere Kyyrö.
Pohjoismainen uskontososiologikonferenssi (Nordic Conference for the Sociology of Religion) järjestetään joka toinen vuosi jossakin pohjoismaassa. Nyt vuorossa oli Suomen Turku. Konferenssin pääjärjestäjät olivat Åbo Akademin ja Helsingin yliopistot ja mukana olivat myös Polin- ja Donner-instituutit, Tieteellisten seurain valtuuskunta, Åbo Akademin yliopistosäätiö sekä VisitTurku.
Konferenssin avaussanoissa nostettiin myös esiin teemaan vahvasti liittyvät tutkimushankkeet, Åbo Akademista johdettu RelEx – Religion and Social Exclusion: A Cross-Cultural Approach and New Methodology sekä Helsingin yliopiston CoCo – Exploring the Contested Constructions of Sense of Safety in Religious Spaces. Kyseisten hankkeiden sisällöt näkyivät myös konferenssin sisällöissä ja teemassa, mutta myös muilla tutkimushankkeilla oli omia työryhmiään.
Kuuntelemisesta ja siirtolaisten epäsäännöllistämisestä
Konferenssin keynote-luennot pitivät apulaisprofessori Brigitte Schepelern Johansen Kööpenhaminan yliopistosta ja professori Nando Sigona Birminghamin yliopistosta. Johansen puhui kuuntelemisen taidosta ja etiikasta. Hänen mukaansa kuunteleminen on puhumisen ja äänessä olemisen vastinpari ja kaikenlaiset äänet tulevat mahdolliseksi yhdessä vuorovaikutuksessa kuuntelemisen kanssa. Erilaiset äänet muodostavat myös hierarkioita ja sosiaaliset normit määrittävät sitä, keiden ja minkälaisia ääniä kuunnellaan. Tietyt tai tietynlaiset äänet voivat määrittyä esimerkiksi ärsyttäviksi tai vaikeiksi kuunnella. Eri aistien hierarkiassa ääni/kuuleminen on valistusajasta alkaen jäänyt toissijaiseksi suhteessa etäännytetympään näkemiseen. Johansen pohti myös, millainen on sekularisoitunut aistien hierarkia. Pohdinnat siitä, kenen ääni kuuluu ovat tuttuja uskontojen ja kulttuurien tutkijoille, mutta Johansenin alustus nosti esiin kiinnostavia näkökulmia siitä, mistä äänessä ja kuulemisessa oikeastaan onkaan kyse.
Sigona puhui siitä, miten siirtolaisuudesta ja siirtolaisista tehdään ”epäsäännöllisiä” (engl. irregularization) sekä millaisia käytäntöjä, kertomuksia ja kokemuksia tähän epäsäännöllistämiseen liittyy. Sigonan näkökulma kiteytyi kysymykseen: mitä jos siirtolaisuuden epäsäännöllisyydet eivät johdu ulkoisista tekijöistä, vaan järjestelmästä itsestään? Näin ollen siirtolaisuuteen liittyvät tiukentuvat käytännöt, kuten rajavalvonta tai viisumien myöntäminen lyhyemmäksi ajaksi, yhdessä työmarkkinoiden ja hyvinvointijärjestelmän kanssa tuottavat epäsäännöllisyyden. Mediassa ja politiikassa esiintyvät diskurssit eri siirtolaisryhmistä ovat osa tätä prosessia.
Mitä pohjoismaiset uskontososiologit tutkivat?
Konferenssissa oli 26 työryhmää, joista osa kokoontui useammassa sessiossa. Työryhmät käsittelivät muun muassa uskonnottomuutta, uskonnon suhdetta kulttuuriperintöön ja kansalliseen identiteettiin, taiteeseen pohjautuvia metodologioita uskonnontutkimuksessa, monimuotoisia mystisiä kokemuksia, siirtolaisuutta, nekropolitiikkaa ja turvallisuudentunnetta.
Allekirjoittanut seurasi muun muassa Uskonto, politiikka ja legitimaatio -työryhmää sekä kristinuskon suhdetta vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin ja meditaatiotapoihin tarkastellutta työryhmää. Uskonto, politiikka ja legitimaatio -työryhmän alustukset käsittelivät muun muassa metodologisia lähestymistapoja kristianismiin (Titus Hjelm), Turkin islamilaista anti-gender -liikehdintää eettisenä itsen kultivointina ja autoritaarisen hallinnan muotona (Didem Unal), ruotsalaisten uskonnollisten ryhmien ja organisaatioiden poliittisia kannanottoja (Josephine Ganebo), suomalaisen median konstruktioita ortodoksisten kirkkojen ja ortodoksisuuden asemasta globaalissa järjestyksessä Ukrainan sodan kontekstissa (Jere Kyyrö), kristillisten traditioiden suhteesta taloudelliseen egalitarismiin (Jussi Pietinaho) sekä totuuden roolista norjalaisessa koulumaailmassa (Lars Åsmund Laird Iversen). Kun työryhmä järjestettiin kaksi vuotta sitten Århusin NCSR-konferenssissa, oli esitysten fokus enemmän parlamentaarisessa politiikassa. Nyt politiikka näyttäytyi moninaisempana. Tämän vuoden konferenssissa oli lisäksi oma työryhmänsä, jossa tarkasteltiin oikeistopopulismin ja uskonnon suhdetta.
Vaihtoehtoisten hoitomuotojen ja meditaatiotapojen suhdetta tarkastelleessa työryhmässä oli alustukset body mapping -menetelmän käytöstä joogan ja meditaation harjoittajien parissa (Linda Annunen), tutkimuseettisistä kysymyksistä liittyen henkisten hoitokäytäntöjen käyttäjiin (Taika Nummi) ja erilaisiin kristillisestä joogasta ja mindfulnessista (Tommy Ramstedt) sekä kristillisyyttä ja vaihtoehtolääkintää yhdistelevien skenejen näkyvyydestä vaihtoehtohenkisessä mediassa (Katriina Hulkkonen). Työryhmän alustajat työskentelevät mainittuja aiheita tarkastelevassa, Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteisessä Meaningful Margins -hankeessa.
Paneelikeskustelu metodologioista
Konferenssin päätti edellisen konferenssin tapaan tutkijoiden paneelikeskustelu, jota moderoivat professori Titus Hjelm ja tutkimuspäällikkö Sofia Sjö. Panelisteina olivat Linda Annunen Åbo Akademin ja Turun yliopistoista, Evelina Lundmark Upsalan yliopistosta, Douglas Mattson Malmön yliopistosta ja Teemu Pauha Helsingin yliopistosta. Paneelissa keskusteltiin konferenssin teeman mukaisesti metodologioista ja niiden soveltamisesta haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien tutkimiseen.
Panelistit kertoivat soveltamistaan tutkimusmenetelmistä: esimerkiksi taiteellisesta tutkimuksesta peräisin olevaa body mapping -menetelmää (Annunen) tai valokuvapäiväkirjoja (Mattson) voidaan hyödyntää osana etnografisia tutkimusotteita. Tutkittavien kanssa tehdään eri tavoin yhteistyötä ja monesti heitä kohdellaan kanssatutkijoina. Niin tutkittavien luottamuksen saaminen kuin uusien menetelmien opettelu vie aikaa, jota harvoin on haaskattavaksi. Toisaalta, isompien tutkimusryhmien ja useissa tutkimusryhmissä mukanaolo tuo tutkimiseen uusia ulottuvuuksia. Joskus tutkittavien rekrytoinnin hankaluus saattaa kertoa siitä, etteivät he koe tutkijan ehdottamaa aihetta tärkeäksi arjessaan (Pauha).
Tutkijat vaikuttavatkin työskentelevän erikoistumista vaativilla menetelmillä ja tutkimustavoilla. Tästä esimerkkinä Pauha mainitsi tilastojen lukutaidon. Taidot eivät siis siirry helposti tutkijoilta toisille, vaikka tutkimusryhmissä oppiminen on mahdollista. Paneeli onnistui kokoamaan erilaisilla metodologisilla otteilla työskenteleviä tutkijoita. Osa haasteista on lähes kaikkien jakamaa, osa taas liittyy enemmän erityisiin menetelmiin ja tutkittaviin ryhmiin.