Buddhalaisille meditaatioperinteille perustuvat mindfulness-menetelmät ovat vakiintuneet osaksi psykoterapian, henkilöstövalmennuksen ja hyvinvointikulttuurin valtavirtaa. Viime vuosina mindfulness-harjoituksen hyötyjä – usein turhankin varauksettomasti – korostavien äänten rinnalla on voimistunut menetelmiin ja niiden tutkimukseen kohdistuva kritiikki. Se on ollut monilta osin tarpeellista ja alaa eteenpäin vievää, mutta toisinaan myös monisävyistä todellisuutta yksinkertaistavaa, kirjoittaa Helsingin yliopiston kulttuurien osaston vieraileva tutkija Ville Husgafvel.
Mindfulness-harjoituksen nykyinen suosio perustuu tutkimusnäyttöön mindfulness-pohjaisen stressinhallinnan (MBSR), mindfulness-pohjaisen kognitiivisen terapian (MBCT) ja niistä johdettujen harjoitusohjelmien hyödyistä. Tärkeä edellytys viime vuosituhannen lopulla alkaneelle läpimurrolle on ollut myös meditaatioharjoitusten etääntyminen aiemmista katsomuksellisista viitekehyksistään.
Suosiota seurannut kritiikki on keskittynyt menetelmällisiin puutteisiin mindfulness-tutkimuksessa, meditaation mahdollisiin haittavaikutuksiin sekä harjoituksen valjastamiseen uusliberalistisen markkinatalouden palvelukseen. Viimeinen näistä kiteytyy iskevään nimitykseen ”McMindfulness”, ja siihen liittyvät näkökulmat ovat olleet näkyvästi esillä sekä mediassa että kulttuurintutkimuksessa.
McMindfulness-kritiikki ja sen ongelmat
McMindfulness-kritiikin voi tiivistää muutamaan pääkohtaan. Sen mukaan buddhalaisuudesta irtautuneet tietoisuustaitoharjoitukset ovat yksilökeskeisiä ja ohittavat hyvinvointia vaarantavat rakenteelliset tekijät, kuten jatkuvan kilpailun ja tehokkuusvaatimusten kuormittamat työolot sekä sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden. Näin työuupumuksesta ja stressistä aiheutuva psyykkinen pahoinvointi rajataan yksilön sisäiseksi ongelmaksi, josta ihminen on itse vastuussa ja jota voidaan hoitaa mindfulness-harjoituksella, terapialla tai näiden yhdistelmällä.
Kritiikin mukaan tällainen harjoitus hoitaa vain oireita, ei niiden todellisia syitä. Lisäksi se voi tukea epätervettä työkulttuuria ja talousjärjestelmää toimimalla ”laastarina”, joka auttaa sietämään niiden sisäänrakennettuja pahoinvoinnin lähteitä. Myötätunnon ja ystävällisyyden arvoista sekä keskinäisriippuvuutta painottavista maailmantulkinnoista irrotetut kaupalliset mindfulness-koulutukset on helppo esittää jyrkkinä vastakohtina erilaisille aitoina pidetyille buddhalaisille meditaatioharjoituksille.
Vaikka nämä kriittiset huomiot ovat monin paikoin osuvia ja tarpeellisia, niiden ongelmana on – vahvan ideologisen pohjavireen lisäksi – liiallinen yleistäminen ja mustavalkoinen vastakkainasettelu. Usein koko ”länsimainen mindfulness” esitetään saman yksilökeskeisyyden, tehokkuusajattelun ja eettisen perustan puutteen leimaamana. Kulttuurintutkijalle sekä modernin mindfulness-harjoituksen että buddhalaisen meditaation historia näyttäytyy kuitenkin huomattavasti monimuotoisempana ja sävykkäämpänä kuin polarisoiva retoriikka antaa ymmärtää.
Esimerkiksi voidaan ottaa tunnettu MBSR-menetelmä, jonka perusteissa monet buddhalaisen mielenharjoituksen tavoitteet ja arvot ovat vahvasti läsnä. Menetelmä otettiin käyttöön Massachusettsin yliopistosairaalassa vuonna 1979 osana kroonisista kivuista ja sairauksista kärsivien potilaiden hoitoa. Silti sen perimmäinen ajatus parantumisesta ei ole oireiden katoaminen, vaan näkökulman muutos suhteessa ihmisen omaan kokemusmaailmaan.
Keskeinen osa muutosta on ilmiöiden pysymättömyyden ja kytkeytyneisyyden oivaltaminen sekä halun ja takertumisen mekanismien ymmärtäminen perinteisten buddhalaisten opetusten mukaisesti. Buddhalaisen ajattelun huomattavaa vaikutusta ei aina korosteta yksittäisillä MBSR-kursseilla, mutta menetelmän kirjallisuudessa se tuodaan hyvin selkeästi esiin.
Buddhalaisen meditaation ja siitä irtautuneen mindfulness-harjoituksen jyrkkää erottelua voidaan kyseenalaistaa myös sosiaalisten käytäntöjen ja eletyn harjoituksen tasolla. Monet mindfulness-ohjaajat ovat samalla buddhalaisia opettajia, ja meditaatioretriitit buddhalaisissa yhteisöissä ovat alusta asti olleet osa tunnetuimpien mindfulness-menetelmien ohjaajakoulutuksia.
Lisäksi ihmiset voivat omaksua harjoitukseensa vaikutteita hyvin erilaisista lähteistä. Puhtaan ”buddhalaisen” tai ”modernin länsimaisen” mielenharjoituksen sijaan arjen yksilölliset harjoitustavat ovat usein hybridejä, joiden tavoitteet ja tulkinnat muuttuvat vaihtuvien tarpeiden, elämäntilanteiden ja sosiaalisten ympäristöjen mukana. Samakin ihminen voi joskus etsiä mindfulness-harjoituksesta apua työperäisen stressin hallintaan ja toisinaan taas yhteyttä johonkin itseään suurempaan.
Kuva: Buddhalaisen Gaia House -keskuksen harjoitussali Oxfordin yliopiston mindfulness-ohjaajakoulutukseen kuuluvalla meditaatioretriitillä (Devon, Iso-Britannia, 2018). Kuva: Ville Husgafvel
Mindfulness-harjoitus kestävän elämäntavan tukena
Yksilön sisäiseen kuplaan rajoittuvan laastarin sijaan MBSR-menetelmän kehittänyt Jon Kabat-Zinn ja monet hänen jälkeensä ovat korostaneet mindfulness-harjoitusta keinona tunnistaa ja purkaa rakenteellisen kärsimyksen mekanismeja työelämässä, politiikassa, taloudessa ja planeetan ekologisissa järjestelmissä. Keskeisenä ajatuksena on, ettei yksilön tai yhteisön hyvinvointi ole koskaan erillistä toisten ihmisten, luonnon ja koko planeetan hyvinvoinnista. Näiden kytkeytyneisyyden verkostojen oivaltaminen henkilökohtaisen kokemuksen tasolla voi tukea ystävällisyyteen ja myötätuntoon perustuvaa taitavaa toimintaa sekä yhteiskunnassa että osana laajempaa monilajista yhteisöä.
Meditaatio ei yksinään paranna maailmaa, mutta monilla mindfulness-harjoittajilla se yhdistyy poliittiseen ja ekologiseen aktivismiin sekä arvojen ohjaamaan eettiseen elämäntapaan. Näin ymmärrettynä sekulaari mindfulness-harjoitus voi käytännössä muistuttaa hyvin paljon yhteiskunnallisesti aktiivista modernia buddhalaisuutta sellaisena kuin esimerkiksi edesmennyt vietnamilainen zen-opettaja ja rauhanaktiivi Thich Nhat Hanh (1926–2022) sitä kuvasi. Eettisen sisällön tai harjoituksen päämäärien sijaan erot näiden harjoitusmuotojen välillä voivat liittyä pikemminkin yhteisöllisyyden asteeseen, rituaalien painoarvoon sekä historiallisen Buddhan ja buddhalaisten tekstien auktoriteettiasemaan.
Täysin välineellisiä ja läpeensä kaupallisia mindfulness-sovelluksia on tietenkin maailma pullollaan. Tehokkuutta, voitontavoittelua ja erilaisia ”minäprojekteja” palvelevien lähestymistapojen rinnalla on kuitenkin myös paljon muuta, mikä jää helposti näkemättä jyrkkiä vastakkainasetteluja suosivassa keskustelu- ja mediakulttuurissa.
Yksi nopeasti kehittyvä ala on mindfulness-menetelmien hyödyntäminen kestävyyskasvatuksessa ja ympäristökriiseihin varautumisessa. Taustalla on sekä menetelmien terapeuttinen hyöty ympäristöahdistuksen ja luonnonkatastrofien aiheuttamien traumaattisten kokemusten käsittelyssä että niiden kyky tukea syviä henkilökohtaisia muutosprosesseja.
Kestävyystieteessä kiinnitetään yhä enemmän huomiota ympäristökriisin ”sisäisiin juurisyihin” eli kestämätöntä toimintaa ohjaaviin uskomuksiin, arvoihin, asenteisiin ja maailmankuviin. Monet näistä palautuvat maailmantulkintoihin, jotka erottavat ihmisen muusta luonnosta ja planeetan monilajisesta ekologisesta kokonaisuudesta.
Systeemiajattelun valossa nämä havaintoja ja toimintaa ohjaavat sisäiset tekijät voidaan nähdä syvältä vaikuttavina vipupisteinä, joiden pienet muutokset tuottavat laajoja vaikutuksia ekososiaalisissa järjestelmissä niin yksilöiden, yhteisöjen kuin laajempien rakenteiden tasolla. Näkökulma korostaa, etteivät teknologiset tai hallinnolliset ratkaisut yksinään riitä selättämään aikamme ekologisia ja sosiaalisia kriisejä, vaan niiden rinnalle tarvitaan perustavanlaatuista arvojen, asenteiden ja ajattelutapojen uudelleenarviointia. Tässä hitaassa muutosprosessissa monet näkevät yhä suuremman roolin kehollisia tietoisuus- ja tunnetaitoja vahvistavalla koulutuksella sekä mindfulness-menetelmillä sen osana.