Naantalin birgittalaisluostarin aktiivisesta toiminta-ajasta (n. 1462–1591) on kulunut noin viisisataa vuotta, mutta luostarin arki ja uskonelämä sekä sen kulttuurinen merkitys keskiajan Suomessa kiinnostavat edelleen. Taidehistorioitsija Sofia Lahti lähestyy birgittalaisten elettyä uskoa yhden hartausesineen kautta.
Keskiajan varsinaissuomalaisten eletystä uskosta Naantalin luostarissa ja sen ympäristössä on mahdotonta saada aukotonta kokonaiskuvaa, mutta säilyneet lähteet, kuten Pyhän Birgitan luostarisääntö, saarnaajien muistiinpanot, nunnille tarkoitetut lukutekstit, luostarin tukijoiden testamentit, liturginen musiikki ja hartauskuvat kertovat luostarin hartauselämästä ja sen vaikutuksesta ihmisiin, jotka olivat tekemisissä luostarin tai birgittalaisten kanssa.
Eri yhteiskuntaluokkien jäsenet saivat osallistua messuun luostarikirkossa, kuulla Birgitan juhlapäivän hymnejä ja saarnoja tai rukoilla Pyhän Birgitan kuvan edessä. Varakkaimpien uskonharjoitukseen kuului luostarin tukeminen esine- ja rahalahjoituksin, joiden vastineeksi lahjoittajat usein toivoivat nunnien esirukouksia tai hautapaikkaa luostarikirkossa. Vaikutusvaltaisten tukijoiden aktiivisuus edisti myös birgittalaisuuden liturgisten vaikutteiden, Birgitan muistopäivän vieton ja Birgitta-kuvaston leviämistä muualle Suomeen. Kaikkia näitä näkökulmia käsitellään kirjassa Pyhä Birgitta ja birgittalaisuus myöhäiskeskiajan Suomessa (SKS, 2025).
Hartauden välineet
Vuorovaikutus hartausesineiden ja kuvien kanssa oli myöhäiskeskiajan uskonnollisuudessa aktiivista. Taide- ja uskontohistorian tutkija David Morgan on kuvaillut ilmiötä ”fokusobjektien” kautta: tällaiset esineet toimivat näkyvänä rajapintana näkymättömiin, lukuisista toimijuuksista koostuviin verkostoihin. Tämän solmukohta-asemansa ansiosta objekteilla on kyky edesauttaa uskonnollista hurmosta tai lumoutumista.
Naantalin luostarikirkon irtaimistosta suurin osa on kadonnut, mutta säilyneet veistokset, kalkkimaalaukset ja tekstiilit todistavat rikkaasta visuaalisesta kokonaisuudesta. Yksi keskeinen esineryhmä on kokonaan kadonnut: reliikit eli pyhäinjäännökset sekä relikvaariot eli reliikkien säilytykseen tarkoitetut ”lippaat”. (”Lipas” on lainausmerkeissä siksi, että sanalle relikvaario ei ole synonyymiä, joka kuvaisi niiden muotojen, materiaalien ja merkitysten moninaisuutta.) Reliikeissä pyhimykset olivat konkreettisesti läsnä pienessäkin luunpalasessa, ja relikvaarioiden tehtävä oli antaa tälle pyhälle läsnäololle visuaalinen muoto.
1500-luvun reformaation myötä sekä pyhimyskultit että luostarilaitos lakkautettiin. Kuningas Kustaa Vaasa määräsi kirkkojen hopeaesineet, mukaan lukien relikvaariot takavarikoitavaksi.
Tässä yhteydessä tai juuri tätä ennen kirjoitetut esineluettelot ovat nyt kullan (!) arvoisia tietolähteitä siitä, millaisia relikvaarioita esimerkiksi Naantalin kirkossa aikoinaan oli. Luostarikirkon luettelossa mainituista esineistä ainakin seitsemän voidaan tulkita relikvaarioiksi. Useimpien muotoa ei kuvailla tarkemmin, mutta joukossa on yksi hopeinen käsi.
Relikvaarioiden sisällöstä ei ole säilynyt tietoa, mutta jokaisessa relikvaariossa saattoi olla useiden eri pyhimysten reliikkejä. Naantalin reliikkikokoelma oli yksi Suomen laajimmista. Reliikkien kohtalot reformaation jälkeen ovat tuntemattomat; ne hävisivät relikvaarioiden tavoin.
Birgitan hopeakäsi?
Yllä mainittu hopeinen, käden muotoinen relikvaario kuvaillaan vuonna 1530 kirjoitetussa luettelossa yhdellä sanalla: ”käsivarsi”. Sen painoksi on merkitty noin (nykymitoiksi muunnettuna) 1,6 kg. Esineestä ei kerrota sen materiaalia eikä käyttötarkoitusta. Miten sitten voidaan päätellä, että kyseessä on hopeaesine ja relikvaario? Vastaavanlaiset luettelot kirjoitettiin ”hopea edellä”: vain hopean paino merkittiin muistiin. Kun käsivarren materiaalia ei ole mainittu, mutta paino on, voimme tulkita, että se oli kokonaan hopeaa.
Voisiko hopeinen käsi olla jokin muu kuin relikvaario? Pyhimysten haudoille tuotiin kiitoslahjoina ruumiinosan muotoisia votiiveja, jotka olivat usein vahasta valmistettuja, joskus myös puisia tai hopeisia – mutta hopeiset votiivit olivat yleensä selvästi pienempiä.
Niinpä voimme olettaa, että hopeakäsi oli relikvaario. Se on ollut arvostettu esine, mistä kertoo myös sen sijoitus luettelossa: se on toisena, heti yhdeksi ryhmäksi listattujen ehtoollisvälineiden jälkeen.
Relikvaariot olivat usein lahjoituksia rälssin tai kirkon edustajilta. Hopeakäden valmistus on vaatinut taitavaa hopeaseppää. Turussa toimi useita hopea- ja kultaseppiä, mutta mahdollisesti esine oli tilattu ulkomailta.
Kädenmuotoiset relikvaariot edustivat yleensä paikallisesti tärkeitä pyhimyksiä, ja Naantalissa on todennäköistä, että käsirelikvaario olisi edustanut Pyhän Birgitan siunaavaa läsnäoloa. Birgitan hopeakäsi-relikvaarioita oli Ruotsissa ainakin kaksi, toinen Lundin tuomiokirkossa ja toinen Linköpingissä (nykyisin Tukholman Historiallisessa museossa). Kummankin käden sormet olivat kirjoittamiseen sopivassa asennossa ja pitelivät kynää. Tästä kirkossakävijät tunnistivat esineen Birgitan kädeksi, sillä hänet kuvataan usein lukemassa tai kirjoittamassa. Myös Naantalin hopeakäsi oli todennäköisesti kirjoitusasennossa. Sen sisällä oli luultavimmin Vadstenan birgittalaisluostarista saatu reliikki, palanen siellä sijainneesta Pyhän Birgitan luurangosta. Reliikki ei ollut näkyvissä, mutta sen ei tarvinnutkaan olla: relikvaarion ulkomuoto oli yksiselitteinen viesti, jonka kaikki ymmärsivät. Birgitan reliikit olivat jokaisen birgittalaisluostarin hartaudellinen ydin.
