Suomen historiaa on tapana katsoa suomalaisen ja suomenkielisen kansakunnan synnyn näkökulmasta, jossa eriytyvät Ruotsin ja Venäjän vallan sekä itsenäisyyden aika. Maan uskontohistoria jakautuu esihistorialliseen ja ei-kristilliseen, katoliseen ja uskonpuhdistuksen jälkeiseen jaksoon. Päähuomio on valtakirkon toiminnassa ja muiden yhteisöjen vaiheet ovat vähäisessä roolissa. Kansainvälistä muuttoliikettä ei ole osattu kirjoittaa osaksi kansallista tarinaa. Miltä Suomen historia näyttäisi, jos sitä katsottaisiin vähemmistöjen näkökulmasta, kysyy Turun yliopiston uskontotieteen professori Tuomas Martikainen.
Satavuotias Suomi historiankirjoituksessa
Kun Suomi 100-juhlavuotta vietettiin vuonna 2017, niin markkinoille tuli useita Suomen historiaa käsitteleviä yleisteoksia. Historiasta kiinnostuneena hankin ja luin useamman uutuuden. Niitä yhdisti hieman yllättävä piirre. Kansainväliset muuttoliikkeet ja eri vähemmistöt eivät saaneet niissä juurikaan huomiota.
Jouko Vahtolan Suomen historia: Kivikaudesta 2000-luvulle on tiukkaa asiaa alusta loppuun, mutta Amerikan ja Ruotsin siirtolaisuus – molempiin maihin lähti aikoinaan lähes joka kymmenes suomalainen – olivat kuitattu melko lyhyesti. Samoin uusin maahanmuutto, tänä päivänä niin ikään joka kymmenes suomalainen, käsiteltiin niukkasanaisesti.
Markku Heikkilän ja Simo Heinisen Uusi Suomen kirkkohistoria ei paljon kuvaa muuttanut, joskin ortodoksinen kirkko on saanut siinä pienen sivuroolin. Kirjassa on toki huomioitu monien Suomeen vaikuttaneiden kansainvälisten liikkeiden merkitys, mutta perustarina eteni vakiintuneen kansakuntakeskeisyyden ja enemmistökirkon näkökulman kautta.
Teokset edustavat peruslähtökohdiltaan metodologiseksi nationalismiksi kutsuttua ajattelua, jossa kuviteltu kansakunta ja valtiolähtöinen poliittinen historia asettavat tarkastelun raamit. Mikä ei näihin raameihin mahdu, jätetään pois, siis aktiivisesti unohdetaan. Suomi ja suomalaisuus muovautuvat valtiollisten rajojensa mukaiseksi.
On selvää, ettei mainituissa teoksissa kaikkia asioita voi käsitellä, mutta Amerikan ja Ruotsin siirtolaisuus sekä uusi maahanmuutto ovat syvästi Suomea muokanneita väestömuutoksia. Kahden ensimmäinen kohdalla syntymättömien sukupolvien ja viimeisen kohdalla tulevien sukupolvien kautta. Lisäksi muuttoliikkeiden myötä avautuneet aktiiviset suhteet eri puolille maailmaa ovat vaikuttaneet suuresti myös Suomessa, esimerkiksi elinkeinoelämään, yhteiskunnallisiin liikkeisiin, ruokavalioon ja uskontoihin.
Ylirajainen herätys
Kolmas lukemani kirja oli Pertti Haapalan toimittama Suomen rakennehistoria: Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen (1400–2000). Siinä väestöliikkeet, myös kansainväliset sellaiset, ja kansainvälinen vuorovaikutus oli nivottu elimelliseksi osaksi Suomen synnyn tarinaa. Ylirajaisille yhteyksille oli varattu kokonaan oma, Marko Lambergin kirjoittama luku.
Kirjassa Suomi on kansainvälisten vaikutteiden risteys, jossa uudet ajatukset sovelletaan käytäntöön. Siinä suomalaisuus myös jatkuu ja muuntuu rajojensa ulkopuolella. Suomi ei ole suljettu säiliö, vaan elävä sosiaalinen organismi, joka luo nahkaansa vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa.
Haapalan kirja sytytti pienen kipinän, jota aloin vaalia. Miltä näyttäisi Suomen uskontohistoria, jos sitä tarkasteltaisiin vähemmistöjen näkökulmasta? Jos tarinan ytimessä ei olisikaan Turun piispa, uskonpuhdistus ja vähitellen muovautuva kansakunta. Jos tarina olisikin monisäikeinen, katkonainen ja moninapainen.
Olisiko silti mahdollista puhua Suomen uskontohistoriasta vai tulisiko siitä kenties jotain muuta? Olisiko se kertomus tukahdutetusta ja museoidusta kansanuskosta, vai pohdintaa kilpailevista hegemoniapyrkimyksistä? Muuttuisiko Suomi vain yhdeksi kansainvälisten liikkeiden sivunäyttämöksi?
Fokus vähemmistöihin
Kokeilemalla selviää, ajattelin, ja yhdessä kirkkohistorioitsija Ilkka Huhdan kanssa lähdimme liikkeelle. Työstä piti aluksi tulla kirja, mutta se supistui lopulta Uskonnontutkija-lehden teemanumeroksi. Annoimme sille nimen Kirkkohistorian katveessa? Ylirajaisia näkökulmia suomalaiseen kirkkohistoriaan.
Löysimmekin kiinnostavia näkökulmia kotimaisten vähemmistöjen uskontohistoriaan. Ortodoksisen kirkon sisäinen monimuotoisuus nousi vahvasti esille: kolttasaamelaiset, venäläisten omat seurakunnat ja orientaaliortodoksit eivät yksikään ole osa suomalaisen ortodoksisuuden perustarinaa.
Esoteeriset liikkeet ovat saaneet paljon huomiota viime vuosina, ehkä siksi että teosofian ja muun varhaisen esoterian kytkökset kansallisiin merkkihenkilöihin, kuten Akseli Gallen-Kallelaan, on tuotu esiin. Näiden myötä itse ilmiökin on muuttunut kiinnostavammaksi ja sen yhtymäkohdat muihin aikansa tapahtumiin näkyvät nyt kirkkaammin.
Tässä yhdessä voisi vielä mainita, että vapaamuurarien uusi tuleminen Suomeen 1920-luvulla liittyi amerikansuomalaisiin siirtolaisiin, puhumattakaan niistä lukuisista vapaakirkollisista vaikutteista, jotka saivat alkunsa samasta suunnasta. Monet sodanjälkeisistä uusista uskonnollista vaikutteista tulivat Ruotsista, kuten Turussa yhä vaikuttava Elämän Sana -seurakunta, suomenruotsalaisen paluumuuttajan perustama sekin.
Suomeen kohdistunut uudempi maahanmuutto on tuonut mukanaan suuren määrän uusia uskonnollisia vaikutteita, kuten orientaaliortodoksit. Vähitellen ne kaikki vakiintuvat osaksi kansallista maisemaa. Muuttajat tulevat ja menevät, mutta heistä kannattaa olla kiinnostuneita, sillä heidän tuomat uudet ajatukset, toimintatavat ja tavat olla suomalainen, voivat joku päivä olla osa valtavirtaa. Ei kannata siis unohtaa lähtijöitä eikä ylenkatsoa tulijoita.