Viime aikoina on ollut vaikea välttää kulttuuriseen omimiseen liittyviä uutisia. Taiteilijoita syytetään alkuperäiskansojen perinteiden omimisesta työssään, ja vähemmistöryhmien kuvaamiseen ja edustamiseen liittyvät kysymykset nousevat pintaan niin esteettisten kuin aatteellistenkin ilmaisujen kautta. Kulttuuri-instituutiot, kuten museot ja teatterit, haastetaan pohtimaan kenen äänellä ja kasvoilla tarinoita kerrotaan ja kenellä on oikeus omistaa esineitä. Mutta tapahtuuko omimista uskontojenkin piirissä, kysyvät FT Linda Annunen ja uskontotieteen professori Terhi Utriainen?
Uskonnosta ja omimisesta on toistaiseksi puhuttu vähän. Tutkijat ovat kuitenkin ryhtyneet esittämään siihen liittyviä kysymyksiä. Onko mielekästä puhua omimisesta, kun uskonnot eivät ole selkeärajaisia kokonaisuuksia vaan ovat aina olleet vuorovaikutuksessa keskenään? Ja ovathan uskonnot monin tavoin kietoutuneet myös muuhun kuin uskonnolliseen kulttuuriin. Eikö siis ole pikemmin hyvä, jos uskonnot lainaavat toistensa rituaaleja tai symboleja ja näin lähentyvät toisiaan? Millaista haittaa kulttuurisesta lainaamisesta tai vaihtoehtoisesti sen kieltämisestä voi koitua?
Omimisen ja lainaamisen häilyvä raja
Omiminen on läheistä sukua lainaamiselle, mutta esimerkiksi yhdysvaltalaisen uskontotieteilijä Liz Bucarin mukaan ne on kuitenkin syytä erottaa toisistaan. Kirjassaan Stealing My Religion: Not Just Any Cultural Appropriation (2022) Bucar erottaa lainaamisen ja omimisen toisistaan siten, että jälkimmäinen on vallankäyttöä ja omaksi ottamista lupaa kysymättä – eli varkautta ja vahingontekoa.
Omiminen on usein kietoutunut ongelmallisiin valtasuhteisiin. Omimisen tuottama vahinko voi olla muun muassa rahallista menetystä ja taloudellisen voiton tavoittelua toisen perinteen kustannuksella, virheellistä representaatiota ja toisen sanavallan rajoittamista, tai vähemmistöryhmien kohtaaman syrjinnän vähättelyä. Ajattelemattomasta lainaamisesta voi koitua jopa hengenvaarallisia tilanteita, josta yksi esimerkki on vuonna 2009 virheellisesti toteutettu hikoilumaja-rituaali, joka johti kolmeen kuolemaan. Kyseinen tapahtuma sai Amerikan alkuperäiskansojen edustajilta kritiikkiä, koska heidän rituaaliaan harjoitettiin puutteellisella tiedolla ja koulutuksella varustetun ulkopuolisen henkilön ohjauksessa.
Uskonnollista omimista, jossa haetaan inspiraatiota tai hyötyä itselle vieraasta uskonnosta tai henkisestä perinteestä, tulisi tutkia monipuolisesti. Tarvetta olisi myös lisätä tutkimustietoa ja keskustelua uskonnon ja henkisyyden harjoittamisen muutoksista omimiskeskustelun seurauksena. Lisäksi voi kysyä, mikä on uskonnolliselle omimiselle ominaista ja kuinka se eroaa, jos eroaa, muusta kulttuurisesta omimisesta.
Omiminen uskonnossa ja henkisyydessä
Yksi Bucarin esimerkki omimisesta uskonnon kentällä on uushenkisyys. Sen piirissä ollaan kiinnostuneita eri uskontoperinteistä, ammennetaan niistä itselle sopivia elementtejä ja jätetään sopimattomat koskematta. ”Olen henkinen mutten uskonnollinen” on ilmaus, jolla tällaista katsomuksellista identiteettiä ja toimintaa kutsutaan ja perustellaan. Omittu taho voi kuitenkin kokea valikoivan poimimisen epäkunnioittavaksi ja loukkaavaksi. Antropologi Amanda Lucia on havainnut, että uushenkisten suosimissa tilaisuuksissa valtaosin valkoisista keskiluokkaisista ihmisistä koostuva osallistujakunta saattaa jopa hämmentyä, jos omimisen kohteena olevien kulttuurien edustajat ovat paikalla. Esimerkiksi alkuperäiskansojen edustajien läsnäolo muistuttaisi siitä, keiden perinne on otettu oman henkisyyden käyttöön. Uskontososiologi Veronique Altglas puolestaan huomauttaa uskonnollisen lainaamisen olevan kytköksissä myös luokkakysymyksiin: kenellä on varaa käydä henkisillä retriiteillä ja kursseilla, ja keille niiden sisällöt on kohdistettu? Entä mitä uskontoperinteille tapahtuu, kun ne irrotetaan uskonnollisesta taustastaan ja valjastetaan henkilökohtaisen kehittymisen ja hyvinvoinnin välineiksi?
Uskonnollisetkin tahot ja toimijat voivat omia toisilta uskonnoilta. Suomen evankelisluterilainen kirkko on viime vuosina avannut ovensa joillekin ei-kristillisille rituaaleille kuten meditaatioperinteille. Uskontotieteilijöiden Marcus Mobergin ja Tommy Ramstedtin mukaan mindfulness on kasvattanut suosiotaan kirkon piirissä sen myötä, kun sitä on ryhdytty perustelemaan tieteellisesti eikä ainoastaan buddhalaisena perinteenä. On kiinnostavaa, jos tieteellä perustelun voisi ajatella ikään kuin irrottavan meditaatiokäytännön uskonnollisesta taustastaan ja oikeuttavan sen käytön oman uskonnon sisällä ja omiin tarpeisiin. Kriittisemmästä näkökulmasta ei-länsimaisten harjoitteiden niin sanottua ”uudelleen-validointia” länsimaisen tieteen avulla voidaan jopa pitää kolonialististen valtarakenteiden ylläpitämisenä. Uskontojen sisälläkään ei aina ole selvää, kenellä on oikeus edustaa yhteisöjä ulospäin tai mihin kaikkiin uudistuksiin rituaalit taipuvat.
Vastauksia vai uusia kysymyksiä?
Ratkaisuksi uskonnollisen lainaamisen ja omimisen ongelmiin Bucar ehdottaa laajempaa lainaamista, jossa uskonnon/henkisen harjoitteen alkuperään perehdytään perusteellisesti, huomioiden myös mahdollisten vähemmistöryhmien kohtaama syrjintä ja ongelmat. Ehdotus tähtää laajempaan uskontolukutaitoon, jossa ei poimita vain valikoituja osia uskontoperinteistä. Vaikka ehdotus on varteenotettava, osoittaa esimerkiksi karjalaisen itkulauluperinteen ja nykynoituuden tarkastelu, että kaikki tahot eivät välttämättä koe tämän kaltaista laajempaa lainaamista riittäväksi ratkaisuksi. Uskonnon ja omimisen kohtaamispintoja tulisikin tutkia lisää, jotta saisimme mahdollisimman hyvän käsityksen uskonnollisen lainaamisen vaikutuksista eri osapuoliin, sekä selkeämmän kuvan siitä, miten keskustelu vaikuttaa uskonnon harjoittamiseen tänä päivänä.
Uskonnontutkijan tehtävä ei välttämättä niinkään ole selvittää, onko lainaaminen oikein tai väärin, tai ratkaista, tapahtuuko jossain tietyssä tilanteessa omimista. Sen sijaan syytökset ja keskustelut uskontoihin liittyvästä omimisesta ovat tärkeitä analyysin kohteita. Uskontotieteilijöiden tulisi rohkeasti kiinnittää huomiota niihin, sillä ne nostavat pintaan monia tärkeitä kysymyksiä koskien esimerkiksi omistajuutta, representaatiota, koettua autenttisuutta ja historiasta periytyviä valtarakenteita. Uskonnontutkijat voivat myös tarjota vähemmistöille alustan tuoda äänensä kuuluviin ja tulla nähdyksi perinteensä edustajina.