Suomen museoiden kokoelmissa on lukemattomia taikaesineitä. Nämä ovat esineitä, jotka ovat museoon tullessaan saaneet mukaansa tiedon, että niitä on käytetty taikuudessa, erityisesti parannustaikuudessa. Kansallismuseon taikaesinekokoelma lienee runsain, siinä on yli 300 tällaista esinettä. Tarkkaa määrää on vaikea laskea, sillä samalla luettelonumerolla on joissakin tapauksissa useita pieniä esineitä. Turun yliopiston rituaaliarkeologian dosentti Sonja Hukantaival kertoo väitöksen jälkeisestä, taikaesineitä käsittelevästä tutkimushankkeestaan.
Suomalaisiin museoihin kerättiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa muiden kansanesineiden joukossa myös taikuudessa käytettyjä esineitä. Taikuus on toimintaa, johon liittyy ajattelutapa, jossa toisistaan erillisiltä vaikuttavien ilmiöiden välillä nähdään monimutkaisia yhteyksiä. Taikuuden avulla ihmiset pyrkivät saamaan aikaan toivottuja seurauksia, kuten sairauden paranemisen, viljasadon tai vaikkapa kalareissun onnistumisen, tai pyrkivät estämään onnettomuuksia ja muita ei-toivottuja tapahtumia. Taikuus liittyy elämän arvaamattomuuteen ja ihmisten tarpeeseen kokea hallinnan tunnetta. Taikuus ei kuulukaan vain menneisyyteen, vaan esimerkiksi urheilijoilla saattaa olla erilaisia taikakeinoja mielenhallinnan apuna.
Karhunhampaita ja umpipuita
Reikäpuu (luontainen). Käytetty taikakaluna ihmisten ja eläinten umpitautia parannettaessa. Noin 200 vuotta sitten käytti sitä tietäjä Pekka Sipilä, Ylivieskan Niemelän kylästä. Puu on säilynyt romujein joukossa perintönä kuudenteen polveen ja on sitä käytetty myöhemminkin, kertomuksen mukaan suurella menestyksellä.
(KM KF1291; Ylivieska 1897).
Vanhat suomalaiset taikaesineet ovat tavallisimmin erilaisia luonnonaineita, kuten eläinten tai kasvien osia ja kiviä. Yllä oleva ote Kansallismuseon esineluettelosta kertoo luonnostaan renkaalle kasvaneesta puun oksasta, jollaisia yleensä kutsuttiin umpipuiksi. Näitä käytettiin umpitautien, eli sekä ummetuksen että virtsaummen hoitoon. Yllä olevasta esimerkistä käy myös ilmi, että samat taiat sopivat niin ihmisten kuin eläintenkin hoitoon. Lääkettä umpitauteihin valmistettiin valuttamalla maitoa tai muuta nestettä kolmesti umpipuun läpi.
Kansallismuseon kokoelmassa tavallisimpia taikaesineitä ovat karhun ruumiinosat, erityisesti kulmahampaat ja kynnet. Näitä on käytetty hyvin monipuolisesti, esimerkiksi korujen tapaan kaulassa kannettuna suojelemassa kaikelta pahalta tai lapsen tyynyn alla karkottamassa ”yöitkettäjää”. Karhun ruumiinosia on käytetty myös lääkinnässä. Esimerkiksi karhun kurkkutorven läpi valutettua viinaa on käytetty kurkkuvaivojen hoitoon. Kotieläimistä tavallisin on sika. Sen kärsä on kelvannut monenlaisiin taikoihin, esimerkiksi kipujen hoitamiseen, ja nuoret naiset ovat voineet pitää sian kärsää taskussaan ”lempeään nostaakseen”. Myös sian torahampaat, jollaiset kesysiallakin pitkään oli, kelpasivat taikoihin.
Kivistä tavallisimpia ovat ”käärmeen käräjäkivet”, eli sileäksi kuluneet pikkukivet. Näistä tarinat kertoivat, että käärmeet pitäessään keväisiä käräjiään kierrättivät pikkukiveä suusta suuhun. Kivi ilmaisi kuka käärmeistä oli eniten purrut ihmisiä, ja tämä käärme tuomittiin. Jos ihminen sai haltuunsa tämän kiven, oli se hyvä ihotautien parantaja ja kätevä amuletti myös käräjillä käydessä: ”kun sitä pitää taskussaan oikeudessa, niin ei tarvitse pelätä, vaikka olisi vähän väärässäkin”.
Kansainvälistä taikuutta?
Taikaesineitä tutkimalla voi saada vastauksia hyvin monenlaisiin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, miten esineitä on käytetty taikuudessa ja minkälaiseen maailmankuvaan niiden käyttö liittyy. Eräs kiinnostava huomio on, että taikaesineissä ja taikuudessa on paljon kansainvälisiä piirteitä. Kun tutustuu muiden Euroopan maiden museoiden taikaesinekokoelmiin huomaa monia yhtymäkohtia suomalaisten taikaesineiden kanssa. Selkein esimerkki ovat korpinkivet, jotka ovat samankaltaisia pieniä, sileitä kiviä kuin käärmeen käräjäkivet. Korpinkivet löytyvät tarinan mukaan korpin pesästä, jonne korppi tuo kiven Raamatullisesta Jordanin virrasta munilleen tai poikasilleen lääkkeeksi. Tarina on tunnettu hyvin samanlaisena laajalla alueella ja siitä vanhin tunnettu toisinto on saksalaisessa käsikirjoituksessa 1400-luvulta. Onkin ilmeistä, että monet taikaesineet ja taikatavat ovat levinneet ihmiseltä ihmiselle esimerkiksi kaupankäynnin yhteydessä tai matkustavien käsityöläisten mukana. Lisäksi keskiaikaisessa eurooppalaisessa lääketieteessä on paljon myöhemmästä kansantaikuudesta tuttuja piirteitä, eli myös lääkintätaitoisilla munkeilla ja nunnilla on saattanut olla osansa taikuuden levittäjinä. Potilaat ja muut parantamistapahtumassa läsnäolijat ovat voineet ottaa oppia nunnien tai munkkien taidoista. Näin yleiseurooppalaiset kirjojen ja koulujen kautta opitut taidot ovat levinneet myös lukutaidottomille ihmisille kaukana Euroopan keskialueilta.