Uskonnollinen kääntyminen on aihe, joka jakaa mielipiteitä. Elämänmuutos herättää usein tunteita paitsi kääntyneessä ja tämän lähipiirissä, myös ulkopuolisissa. Kääntymisestä sekä julkisen keskustelun aiheena että tieteellisen tutkimuksen kohteena kirjoittaa tutkijatohtori Helena Kupari, joka tutkii aihetta Suomen Akatemian rahoittamana.

Ryhdyttyäni työskentelemään uskonnolliseen kääntymiseen liittyvän projektin parissa olen herkistynyt aihetta koskevalle uutisoinnille. Julkinen keskustelu kääntymisestä eli konversiosta on usein kärjistynyttä. Erityisen kiistanalaisia ovat kysymykset haavoittuvassa asemassa oleviin henkilöihin kohdistuvasta käännytyksestä, uskonnollisista ääriliikkeistä sekä uskonnon yhteydestä taloudellisen voiton tavoitteluun. Itse olen kuitenkin kiinnittänyt ensisijaisesti huomiota siihen, kuinka keskustelussa rakennetaan kuvaa ”oikeasta” kääntymisestä.

On kiinnostavaa, että samalla kun merkityksellisyyden tavoitteleminen, henkinen kehittyminen ja uuden oppiminen ovat suomalaisessa nykykulttuurissa myönteiseksi arvotettuja asioita, muutos uskonnollisessa identiteetissä herättää helposti epäilyksiä. Kääntyminen voidaan tulkita vaikka ”hurahtamiseksi”, ”shoppailuksi” tai ”aivopesun” seuraukseksi.

Tulkinnoissa keskeiseen asemaan nousee yksilön rooli. Kulttuurissamme kääntymisen tulee perustua omaehtoiseen pohdintaan ja valintaan. Jos muutokseen epäillään liittyvän muiden ihmisten – esimerkiksi lähipiirin tai uskonnollisen auktoriteetin – aktiivista vaikuttamista, kääntynyt muuttuu toimijasta uhriksi.

Samanaikaisesti ratkaisu ei saa kuitenkaan olla liian itsenäinen ja harkittu. Muuten kääntyminen voi näyttäytyä opportunistisena toimintana: esimerkiksi huomion hakemisena tai taloudellisen hyödyn tavoitteluna. Alkusysäyksen kääntymiselle antaa Jumala tai muu yli-inhimillinen toimija, ei ihminen itse.

Kääntyminen eri uskontoperinteissä

Julkinen keskustelu kääntymisestä toistaa ja tuottaa normatiivista käsitystä siitä, mitä on ”aito” kääntyminen. Vaikka keskustelu on näennäisen sekulaaria, käsityksellä on vahva kristillinen pohja. Kristillisessä kulttuuripiirissä kääntymisellä on perinteisesti viitattu voimakkaan henkilökohtaisen kokemuksen aiheuttamaan kokonaisvaltaiseen elämänmuutokseen. Tunnetuin yksittäinen kuvaus aiheesta on Uuden Testamentin kertomus Saulista Damaskoksen tiellä. Eri kristillisten yhteisöjen suhtautumisessa kääntymiseen on kuitenkin eroja. Henkilökohtaista uskonratkaisua korostavissa suuntauksissa, kuten evankelikaalisissa liikkeissä, kääntymiskokemukset ovat yleisiä ja arvostettuja. Sen sijaan esimerkiksi etnisemmin orientoituneessa ortodoksisuudessa kääntyminen on ollut harvinaisempaa.

Muissa uskontoperinteissä kääntyminen tunnistetaan vaihtelevasti. Muslimeille ajatus islamiin kääntymisestä on luonteva, ja ”oikealle” kääntymiselle onkin islamissa omat määritelmänsä ja kriteerinsä. Sen sijaan klassisen hindulaisuuden, monien luonnonuskontojen ja henkisten suuntausten piirissä kääntyminen on ollut ilmiönä vieraampi. Vieraus liittyy usein siihen, että eri perinteitä ei ole nähty toisensa poissulkevina. Valintaa niiden välillä ei tarvitse tehdä, koska niitä voi yhdistellä vapaasti. Tai valinta ei ole mahdollinen, koska ainut oikea vaihtoehto määräytyy esimerkiksi oman syntyperän perusteella.

Kääntyminen tutkimuskohteena

(Protestanttisen) kristinuskon ymmärrys kääntymisestä ohjasi pitkään myös sitä, kuinka ilmiötä tarkasteltiin tutkimuksessa. Esimerkiksi uskontopsykologian uranuurtaja William Jamesin mukaan konversio oli vaikuttava, voimakkaan subjektiivinen uskonnollinen kokemus, jota edelsi masennus ja sekasorto ja seurasi eheytyminen ja uudestisyntyminen. Kyse oli ”sairaan sielun” parantumisesta. Sittemmin tutkijat ovat pyristelleet irti tämänkaltaisista ennakko-oletuksista.

Nykytutkimuksen valossa kääntyminen on uskonnollisen identiteetin dynaaminen muutosprosessi, jota ei voi pelkistää yksittäiseen tapahtumaan. Pikemminkin se pitää sisällään monia asteita ja vaiheita: orastavasta kiinnostuksesta tutustumiseen, muodolliseen liittymiseen, sitoutumiseen ja identiteetin uudelleenrakentumiseen. Tärkeää on myös huomioida kiinnostuksen hiipuminen ja yhteisön jäsenyydestä luopuminen, niin sanottu poiskääntyminen.

Tutkimuksissa korostuu konversion monimuotoisuus. Kääntymiseen vaikuttavat paitsi uskonnollisten yhteisöjen sanoma ja toiminta, myös niiden asema yhteiskunnassa, laajempi yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti sekä yksilön persoona ja elämäntilanne. Joku hakee uudelta yhteisöltä vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, toinen käytännöllistä tai yli-inhimillistä tukea nykyhetken haasteisiin, kolmas pyhän kokemusta ja neljäs yhteisöllisyyttä. Joku kaipaa konkreettisia elämänohjeita, toinen tilaa selittämättömän äärelle pysähtymiseen.

Jos pyrkimyksenä on ihmisten ratkaisujen ymmärtäminen heidän omasta näkökulmastaan käsin, kaikki yllä esitetyt ovat päteviä syitä kääntymiselle. On esimerkiksi täysin loogista, että evankelikaalisten ryhmien menestystä tässä elämässä korostava teologia sekä ydinperhettä ja päihteetöntä elämää tukevat arvot puhuttelevat epävakaissa oloissa eläviä ihmisiä Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Elämänlaadun parantaminen nykyhetkessä ei siis ole muutoksen motiivina vähempiarvoinen kuin huoli sielun pelastuksesta.

”Aidon” kääntymisen ongelma

Konversiotutkimuksessa kysymys kääntymisen ”aitoudesta” tai ”epäaitoudesta” useimmiten sivuutetaan. Yhdestä näkökulmasta kysymys on kuitenkin kiehtova. On kiinnostavaa pohtia sitä, miksi sekulaari nykykeskustelu kääntymisestä on niin normatiivista: miksi siinä ilmenee niin vahva tarve asettaa rajoja sopivalle ja hyväksyttävälle uskonnollisen identiteetin muutokselle. Kääntymisen ajatus tuntuu häiritsevän meitä syvästi. Se horjuttaa käsitystä länsimaisesta nykyihmisestä rationaalisena ja itsenäisenä toimijana. Samalla konversio asettuu ilmiönä uskonnollisen ja sekulaarin väliselle rajapinnalle tavalla, joka tekee siitä edelleen ajankohtaisen tutkimuskohteen.