Ensimmäinen uskonnonvapauslaki säädettiin Suomessa sata vuotta sitten ja se oli voimassa 80 vuotta. Nykyinen laki on sekin jo 20-vuotias, mutta sen uudistamisen tarve lienee käsillä edeltäjäänsä selvästi nopeammin. Erityiset syyt muutostarpeelle liittyvät koulujen uskonnonopetukseen sekä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erityisasemaan. Samat teemat ovat hallinneet uskonnonvapautta koskevaa keskustelua nyt jo toista sataa vuotta. Suurin muutos viime vuosikymmeninä on tapahtunut siinä, että valtiokirkkojen eritysaseman perustelut ovat menettäneet aiempien aikojen voimansa, kirjoittaa kirkkohistorian professori Ilkka Huhta.
Aikanaan kaikkia koskevan uskonnonvapauden toteutumisen suurimpana esteenä oli puhdasoppisuuden ajalta periytynyt luterilainen valtiokirkollisuus. Vuosisatojen ajan valtakuntaa oli rakennettu uskonnollisen yksimielisyyden perustalle, eikä tämä perusta murtunut edes silloin kun Suomessa kirkkolaki ensimmäisen kerran tunnusti uskonnonvapauden periaatteen vuonna 1869. Autonomian kaudella oman lisänsä uskonnonvapauskeskusteluun toi Venäjän valtakunnan uskontopolitiikka; valtakunnan yhdessä osassa ei voitu sallia muita osia laajempia vapausoikeuksia. Erityisessä suojeluksessa oli tsaarin oma ortodoksinen usko.
Kirkkokansan nousu ja tunnustuksellinen uskonnonopetus
Suomen tasavaltalainen hallitusmuoto 1919 merkitsi luopumista tunnustuksellisen valtion periaatteesta. Enää valtio ei vaatinut kansalaisiltaan kuulumista mihinkään uskontokuntaan. Pian mielipiteet kuitenkin jakaantuivat siitä, katsottiinko hallitusmuodon uskonnonvapauspykälien tarkoittavan vaatimusta luterilaisen kirkon ja valtion siteiden katkomisesta.
Eduskuntavaalien alla 1920 Kotimaa-lehti julkaisi etusivullaan voimakkaan vetoomuksen ”Suomen kristikansalle”. Se kehotti äänestämään kristillismielisiä ehdokkaita. Nämä huolehtisivat uskonnonvapauslain toteuttamisen yhteydessä, ettei kirkon asemaa yhteiskunnassa horjutettaisi. Tunnustuksellinen uskonnonopetus olisi säilyttävä kouluissa, eikä kaikille pakollista siveysoppia saisi panna ainakaan korvaamaan uskontoa. Kotimaa-lehden julkilausuma päättyi lopulta varoitukseen siitä, mitä tapahtuisi väärän puolueen äänestämisestä. Epäonnistuneen äänestyspäätöksen turmeleva vaikutus tulisi olemaan ylisukupolvinen.
Kirjoituksen takana oleva poliittinen painostusryhmä käytti itsestään nimitystä ”kirkkokansan nousu”. Se onnistui monissa tavoitteissaan. Vuoden 1922 uskonnonvapauslaki laki ei tosin sanonut mitään siitä, miten uskonnonopetus tuli järjestää koulussa. Laki vain kirjasi ne perusteet, joiden mukaisesti uskonnonopetuksesta saattoi vapautua. Koululainsäädännössä vasta täsmennettiin, että koulun uskonnonopetus järjestettäisiin enemmistön tunnustuksen mukaisesti. Uskontokuntien ulkopuolella olevat kuuluivat siviilirekisteriin ja vähemmistöuskontoihin kuuluvien kanssa heille järjestettiin uskontohistorian ja siveysopin opetusta vuodesta 1924 lähtien. Elämänkatsomustieto tuli kouluihin uskonnon rinnalle vuonna 1985.
Oikeus saada uskonnonopetusta
Kun uskonnonvapauslakia uudistettiin, uskonnonvapaus ja uskonnonopetus liitettiin entistä tiiviimmin yhteen. Vuosina 1998–2001 työskennelleessä uskonnonvapauskomiteassa uskonnonopetus oli yksi kaikkein kiistellyimmistä kysymyksistä, eikä komitea ollut lopultakaan asiassa täysin yksimielinen. Kun eduskunta helmikuussa 2003 hyväksyi uuden uskonnonvapauslain, koulujen kannalta merkittävin säännös oli lain kuudes pykälä, jossa todettiin: ”oikeudesta saada uskonnon opetusta säädetään erikseen”. Toisin kuin aiemmin, oikeus saada uskonnonopetusta oli nyt siis ankkuroitu osaksi uskonnonvapauslakia.
Muutoksesta seurasi perusopetuslain ja lukiolain uskontoa koskevien säännösten uudistaminen. Samassa yhteydessä tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luovuttiin, ja sen korvasi oman uskonnon mukainen opetus. Vaikka opetusta annettiin edelleen enemmistön uskonnon mukaan, perusopetuslain ja lukiolain säännöksiin liittyi nyt myös vähemmistöryhmien oikeus saada oman uskonnon tai sen vaihtoehtona elämänkatsomustiedon opetusta.
Lain voimaan astumisen jälkeen vallitseva tulkinta oli, että muutos merkitsi uskonnonopetuksen aseman merkittävää vahvistumista yhteiskunnassa. Tältä asia näytti myös siitä näkökulmasta, että eduskunta oli nyt ilmaissut kantansa: koulujen uskonnonopetus ei sisällä uskonnonharjoitusta, edes virsilaulu ei olut sellaista, vaan uskonto oli yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tärkeä oppiaine. Sittemmin on kuitenkin käynyt toistuvasti selväksi, ettei uskonnonvapauslain suoja uskonnonopetukselle ole tarkoittanut kouluissa uskonnon – tai laajemminkaan katsomusopetuksen – vahvistumista. Sen sijaan oman uskonnon mukaisesti järjestetty uskonnonopetus on aiheuttanut jatkuvia käytännön ongelmia. Toistuvasti on myös nostettu esiin kysymys, onko monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa yhteiskunnassa uskonnonopettajakoulutuksen järjestäminen mahdollista yhdenvertaisesti lain edellyttämällä tavalla ilman että sen laatu kärsii.
Kaikille yhteinen katsomusopetus
Kaikille yhteinen katsomusopetus vastaisi paremmin nykyajan asettamiin vaatimuksiin. Nykyisen mallin kannattajat ovat kuitenkin torjuneet ajatuksen sillä perusteella, että kaikille yhteinen oppiaine tarkastelisi uskonnollisia traditioita vain ulkoapäin sivuuttaen oppilaan omaan perinteeseen ja identiteetin kasvuun liittyvät sisällöt. Toisaalta nykymalli saa päinvastaisesta syystä kannatusta: kaikille yhteisen uskonnonopetuksen pelätään polkevan uskonnottomien oikeutta omaan vakaumukseensa. Kolmas vaihtoehto on tehdä elämänkatsomustiedosta vaihtoehto kaikille uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyydestä riippumatta. Se taas tarkoittaisi sekä oman uskonnon että muiden uskontojen opetuksen tuntuvaa ohenemista kouluissa.
Tammikuussa 2020 Yle julkaisi teettämänsä kyselyn, jonka mukaan 70 prosenttia suomalaisista kannattaa siirtymistä kaikille yhteiseen katsomusopetukseen. Parhaillaan työskentelevä opetushallituksen asettama laaja-alainen katsomusaineiden kehittämisryhmä etsiikin toimenpiteitä katsomusopetuksen ajanmukaistamiseksi. Sen asettamisen yhteydessä opetusministeri Li Andersson liputti voimakkaasti sen puolesta, että asiassa edettäisiin vapaaehtoisuutta lisäämällä.
Vuoden 2003 uskonnonvapauslaki synnytti vallitsevan tilanteen, jossa on juridisesti epäselvää ja muutenkin kiistanalaista, miten uskonnonvapauslaissa määriteltyä oikeutta uskonnonopetukseen on tulkittava. Jos nykyinenkin uskonnonopetus on joka tapauksessa ei-tunnustuksellista opetusta, ja sen opetussisältöjen ei katsota sisältävän uskonnonharjoitusta, millä perusteilla koulujen uskonnonopetus on tulkittava uskonnonvapauskysymykseksi ensinkään?
Hei,
Teksti sisältää asiavirheen. Jo vuoden 1923 kansakoululaissa säädettiin, että vähemmistöuskontoihin kuuluville tulee järjestää oman uskontokunnan mukaista opetusta. Edellytyksenä oli, että 20 oppilaan vanhemmat sitä pyysivät. Mahdollisuutena oli myös vapautus katsomusopetuksesta ja opetus omassa yhteisössä. Niinpä nykyisen eriytetyn opetusmallin perusteet luotiin jo silloin.
Lisäksi tekstissä “tieteellisenä” esitetty mielipide yhteisen katsomusopetuksen paremmasta soveltuvuudesta nykytilanteeseen on kirjoittajan oma mielipide, eikä tieteellinen sinänsä. Tutkimustieto tuo esille, että katsomusopetuksen järjestämisen eri malleissa on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Yhden mallin ei voida nähdä ratkaisevan kaikkia ongelmia. Oma merkittävä kysmyksensä katsomusopetuksen kannalta ovat itse asiassa resurssit, jotka mallista riippumatta vaikuttavat merkittävästi katsomusopetuksen laatuun.
t. Pietari Hannikainen, uskonnonpedagogiikan yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
Hei,
Tässä Katsomusten toimituksen välittämänä professori Ilkka Huhdan vastaus kommenttiin.
***
Kiitos kommentista, ja täsmennyksestä. Blogeissa usein maalaillaan lavealla pensselillä.
Kyllä. Laki kansakoulun järjestysmuodon perusteista edellytti, että kansakoulun oli järjestettävä myös vähemmistöuskonnoille näiden tunnustuksen mukaista opetusta, mutta koska vaatimus oli 20 hengen ryhmä, ja vanhempien erillinen pyyntö, tältä osin laki oli likipitäen kuollut kirjain lähes koko voimassaolonsa ajan. Se merkitys sillä tosin oli, että 1920-luvun tilanteessa – luterilaista hegemoniaa ilmentäen – lailla itse asiassa turvattiin luterilaisten lasten uskonnonopetuksen järjestäminen myös Karjalan ortodoksienemmistöisillä paikkakunnilla. Lain tärkein määräys uskonnonopetuksen järjestämisen kannalta oli yhtä kaikki se, että opetusta järjestetään kaikessa tapauksessa enemmistön tunnustuksen mukaisesti.
Uskonnonvapaustulkintaa hallitsi tuolloin käsitys, että uskonto ilmenee aina jonkin uskonnon tai kirkon kontekstissa ja siksi jäsenperusta oli ratkaiseva asia. Nyt tilanne on toinen; uskonnon omantunnonvapauteen kuuluu esimerkiksi sekin, että yksilö voi kuulua useisiin uskontokuntiin. Viimeksi mainittu liittyy osaltaan siihen, miksi kannatan tarjolla olevista malleista kaikille yhteistä katsomusopetusta. Jos vaihtoehtona olisi vain kolme: nykyinen malli, kaikille yhteinen opetus tai eteneminen vapaaehtoisuuden lisäämisen tietä, mielestäni (huom.!) nykyinen malli on huonoin. Kaikille yhteisen opetuksen toteuttaminen tosin edellyttäisi yhteisymmärrystä (tai ainakin nykyistä laajempaa ymmärrystä) siitä, että blogini otsikossa olevat käsitteet voidaan irrottaa koulukontekstissa toisistaan.
t. Ilkka Huhta