Keskustelu muslimien asemasta Euroopassa on usein latautunut oletuksilla arvojen ja tapojen yhteensopimattomuudesta. Uskonnollinen vähemmistöidentiteetti ja kansallinen identiteetti eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti toisensa poissulkevia. Yhteiskunnan ilmapiirillä on merkitystä: vastakkainasettelua korostava retoriikka ja syrjintä voivat vahvistaa vähemmistöidentiteettiä ja heikentää kansallista samaistumista, kirjoittaa Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen väitöskirjatutkija Saara Aitokari.
Muslimit Euroopassa
Keskustelut muslimien läsnäolosta, näkymisestä ja osallisuudesta Euroopassa ovat olleet 2000-luvulla kiivaita. Julkisessa keskustelussa islamin oletetaan usein olevan ristiriidassa länsimaisten arvojen, oikeuksien ja vapauksien kanssa, ja muslimivähemmistöjen uskonnollisuus nähdään esteenä yhteiskuntaan integroitumiselle. Käsitys islamista kokonaisvaltaisena, kaiken muun ylittävänä identiteettinä on synnyttänyt huolestunutta puhetta sosiaalisen koheesion heikkenemisestä ja ”rinnakkaisyhteiskuntien” muodostumisesta. Vuonna 2018 julkaistun Pew-tutkimuslaitoksen raportin mukaan 62 prosenttia suomalaisista piti islamia ja suomalaisia arvoja keskenään yhteensopimattomina, mikä oli korkein luku tutkittujen 15 Länsi-Euroopan maan joukossa.
Tutkimustieto kuitenkin osoittaa, että asia ei ole näin yksinkertainen. Euroopan muslimien identiteetit muovautuvat monenlaisten sosiaalisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutuksessa. Vahvan muslimi-identiteetin ja heikomman kansallisen samaistumisen välillä nähdään yhteys silloin, kun ympäröivä yhteiskunta suhtautuu monikulttuurisuuteen torjuvasti. Identiteettien välinen ristiriita korostuu erityisesti konteksteissa, joissa islam nähdään uhkana kansalliselle kulttuurille ja arvoille ja joissa koettu syrjintä heikentää luottamusta enemmistöön.
Kolme tulkintaa suomalaisuudesta
Olen haastatellut väitöstutkimustani varten 20 Suomessa asuvaa musliminaista liittyen suomalaiseksi samaistumiseen, osallisuuden kokemuksiin ja yhteiskunnalliseen toimijuuteen. Heidän taustansa olivat moninaiset: osa oli syntynyt Suomessa, osa muuttanut lapsena tai nuorena, ja mukana oli myös käännynnäisiä. Joukossa oli erityisesti nuoria aikuisia, mutta myös vanhempia vastaajia. Kaikki puhuivat suomea ja olivat Suomen kansalaisia.
Muslimi-identiteetin ja suomalaisuuden suhde osoittautui monimuotoiseksi ja kontekstisidonnaiseksi. Noin puolet vastaajista kuvasi uskonnon olevan erittäin tärkeä tai jopa keskeisin osa identiteettiään: asia, joka näkyy kaikessa ja vaikuttaa kaikkeen. Toiset puolestaan kuvailivat uskontoaan arkisemmin, identiteettinsä yhtenä osana, joka saattaa näkyä monissa tilanteissa vähemmistöaseman vuoksi – tai olla näkymättä.
Aineistosta nousi esiin kolme erilaista tapaa jäsentää suomalaisuuden ja islamin suhde. Ensimmäinen tulkinta hahmottaa islamin uskon ja suomalaisuuden täysin yhteensopivina identiteetin osatekijöinä. Tämä näkemys oli yleinen – vaikkakaan ei yksinomaan – käännynnäisten keskuudessa. Useimmat näin ajattelevista identifioituivat vahvasti sekä suomalaisiksi että muslimeiksi. Suomalaisuus liitettiin esimerkiksi luontoon, ruokaan, saunaan ja sisustukseen. Tätä kantaa edustaneet naiset korostivat, että islamissa ei ole mitään lähtökohtaisesti ei-suomalaista. He tunnistivat, että jotkin heidän tottumuksensa, mielipiteensä ja arvonsa poikkesivat enemmistön vastaavista, mutta nämä erot nähtiin verrannollisina yleiseen mielipiteiden ja elämäntapojen vaihteluun väestön keskuudessa.
Toisessa tulkinnassa islamin usko näyttäytyy selvästi ei-suomalaisena: islam ja suomalaisuus ovat erillisiä ja suomalaisuus ennen kaikkea etnis-kulttuurinen, selvärajainen, suljettu yhteisö, jonka osaksi joko ei voi tai ei pidä tulla. Tätä näkemystä ilmaisivat muutamat Suomessa syntyneet toisen polven maahanmuuttajat, jotka identifioituivat ensisijaisesti muslimeiksi. Islamin kuvattiin olevan elämän ”ydin”, ”merkitys” tai ”kantava teema”. Uskonnollisilla tulkinnoilla tai uskonnon harjoittamisen tavoilla ei vaikuttanut olevan merkittävää vaikutusta tämän näkemyksen omaksumiseen: joukossa oli niin konservatiiveja kuin liberaalejakin. Sen sijaan yleistä vastaajille olivat aiemmat kokemukset tilanteista, joissa heidän suomalaisuutensa oli kyseenalaistettu, mikä oli saanut heidät pohtimaan, oliko itseä oikeastaan edes tarpeellista määritellä sen kautta.
Kolmatta katsontakantaa edustavat vastaajat hahmottivat identiteettinsä monikulttuurisena tai hybridisenä. Suomalaisuus ymmärrettiin ensisijaisesti aktiivisen kansalaisuuden kautta, ei etnis-kulttuurisena jäsenyytenä. Tähän ryhmään kuului sekä maahanmuuttajia että Suomessa syntyneitä maahanmuuttajien lapsia. Myös tässä ryhmässä monet olivat kokeneet, ettei heitä nähty osana suomalaisuuden kuvastoa, mutta ulkopuolisuuden hyväksymisen sijaan he määrittelivät suomalaisuuden itse monimuotoisemmaksi. Suomalaisuus ei ollut suljettu kerho vaan jotain, mitä ihmiset luovat, ylläpitävät ja muovaavat yhdessä.
Kuten monissa muissakin Euroopan maissa, myös Suomessa muslimien määrän ja suhteellisen osuuden odotetaan kasvavan tulevina vuosikymmeninä. Samaan aikaan kielteiset asenteet heitä kohtaan eivät ole ainoastaan melko yleisiä, vaan niitä myös lietsotaan aktiivisesti poliittisessa retoriikassa. Haastattelemieni naisten kertomuksissa uskonnollisuus ei itsessään heikentänyt kiinnittymistä suomalaisuuteen. Suomalaiseksi samaistumattomuus vaikutti olevan selkeämmin yhteydessä etniseen vähemmistöasemaan ja syrjinnän kokemuksiin. Toisaalta monimuotoista ja osallistuvaa kansalaisuutta korostavat käsitykset suomalaisuudesta olivat yleisiä erityisesti syntyperäisten musliminaisten keskuudessa. Uskonnollisen ja kansallisen identiteetin suhde muovautuu sen mukaan, missä määrin yhteiskunta tunnustaa vähemmistön täysivaltaisen jäsenyyden, ehkäisee syrjintää ja luo tilaa moninaisuudelle.