Kristinusko tuotiin Etelä-Amerikkaan jo yli 500 vuotta sitten. Pitkän aikaa kristinusko oli lähetyssaarnaajien ja lähetystyöntekijöiden määrittelemää ja johtamaa. Vasta viimeisen puolen vuosisadan aikana maanosan alankoalueilla alkuperäiskansat ovat alkaneet perustaa omia kirkkojaan ja itse määritellä sitä, mikä kristillisyydessä heille on keskeistä. Kolonialismin perintö on edelleen kuitenkin selvästi läsnä näissä määrittelyn prosesseissa, kirjoittaa Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja ma. professori Minna Opas.
Katolinen lähetystyö Etelä-Amerikassa
Ensimmäiset kristilliset järjestöt Etelä-Amerikassa 1400-luvun lopulta lähtien olivat katolisia veljeskuntia: jesuiitat, dominikaanit, fransiskaanit ja salesiaanit. Heidän mukanaan kristinusko levisi myös mantereen suurimmille alankoalueille, Gran Chacoon ja Amazonian sademetsäalueille, joita asuttivat monet eri alkuperäiskansat. Katolisen lähetystyön tuloksena elämä alkoi keskittyä pitkälti kirkkojen ja kirkon perustamien koulujen ympärille. Argentiinassa tämä tarkoitti asettautumista suurille lähetysasemille (reducciones), jotka suojelivat alkuperäiskansoja orjakaupalta. Koulutuksen myötä luku- ja kirjoitustaito yleistyivät alankoalueilla, mutta katolista kristinuskoa ei useinkaan omaksuttu pysyvästi. Usein alkuperäiskansat saattoivat ottaa joukkokasteen tullakseen kristityiksi, mutta kääntyä yhtä lailla nopeasti pois kristillisten tapojen noudattamisesta. Edelleen tänä päivänä Etelä-Amerikan alankoalueilla katolisuus on pitkälti muualta tulleiden pappien ja lähetystyöntekijöiden johtamaa ja organisoimaa. Alkuperäiskansojen edustajat jäävät tällöin varsin passiivisten seurakuntalaisten rooliin.
Protestantit ja helluntailaiset paikallisia osallistamassa
1950-luvulta alkaen protestanttinen ja erityisesti helluntailainen lähetystyö alkoi voimistua alueella. Erona aiempaan katoliseen lähetystyöhön oli keskittyminen Raamatun sanan julistamiseen ja koulutuksen järjestämiseen alkuperäiskansojen omilla kielillä. Lisäksi protestanteilla oli selvästi katolisia kielteisempi suhtautuminen vanhaan uskomusperinteeseen ja sosiaalisen kosmoksen erilaisiin toimijoihin, kuten kasvien ja eläinten äitihenkiin sekä shamanismiin. Huolimatta kriittisestä suhtautumisesta perinteiseen maailmankuvaan, erityisesti kristillisyyden tuominen osaksi ihmisten arkea heidän omalla äidinkielellään sai monet alankoalueiden asukkaat omaksumaan kristinuskon. Tärkeäksi koettiin myös osallistaminen: protestanttis-helluntailaisessa uskonharjoittamisessa oli tilaa myös ihmisten omalle toiminnalle saarnaajina, esirukoilijoina ja toiminnan organisoijina.
Kristillisyyttä alkuperäiskansojen omilla ehdoilla
Osallisuus toiminnan organisoinnissa mahdollisti myös alkuperäiskansojen omaehtoisen kristinuskon määrittelyn. Niin Gran Chacon kuin Amazonian alueella alkuperäiskansat alkoivat harjoittaa kristinuskoa omista lähtökohdistaan. Uusia protestanttisia ja helluntailaisperäisiä alkuperäiskansojen itsensä johtamia ja organisoimia kirkkoja alkoi vähitellen syntyä 1960-70-luvuilta lähtien. Keskeisinä piirteinä näissä esimerkiksi helluntailaisuuteen, baptismiin, adventismiin, metodismiin tai amerikkalaistaustaiseen evankelikaalisuuteen kiinnittyvissä kirkoissa ovat niiden negatiivinen suhtautuminen katolisuuteen ja länsimaisen modernisaation, kolonisaation vastaisuus, omaehtoinen kristinuskon tulkinta sekä jatkuva muutos ja muuntautumiskyky.
Alkuperäiskansojen kirkoissa shamanismiin, kuten perinteiseen sosiaaliseen kosmokseen ylipäätään, suhtaudutaan usein positiivisesti tai ambivalentisti, harvoin täysin kielteisesti. Usein shamanismi on jollain tapaa kristillisen uskonnonharjoittamisen ytimessä. Tällainen kristinusko on myös hyvin kehollista sekä kulloiseenkin kulttuuriseen kontekstiin sopivalla tavalla aineellisuuden merkitystä alleviivaavaa. Alkuperäiskansojen omilla kielillä on tärkeä rooli oikeanlaiseksi kristityksi identifioitumisessa.
Vaikka näiden painotusten ja käytänteiden kautta pyritään erottautumaan kolonialismin perinnöstä ja länsimaisesta moderniteetista, tapahtuvat alkuperäiskansakristityiksi identifioitumisen prosessit pitkälti suhteessa näihin samaisiin taustatekijöihin. Samalla kun esimerkiksi länsimaista yksilökeskeisyyttä ja byrokraattista hallintoa kritisoidaan, nähdään henkilökortit ja kirkkojen rekisteröintidokumentit voimallisina ja alkuperäiskansojen toimijuutta lisäävinä tekijöinä. Samoin länsimaista aineellisuutta ja tavaroille annettua suurta arvoa pidetään yhtäältä merkkinä maallisuudesta ja heikosta moraalista, mutta toisaalta tietyt esineet, kuten perämoottorit, ymmärretään keskeisiksi oikeanlaisen kristillisen elämäntavan kannalta. Suhde länsimaiseen perintöön on siis kaksijakoinen. Tämä kertoo osaltaan siitä, että alkuperäiskansat haluavat olla samanaikaisesti alkuperäisiä (indígena) sekä moderneja kristittyjä omilla ehdoillaan.
Alati muuttuvat kirkot
Kuten varhaisissa katolisuuteen kääntymisen ja siitä poiskääntymisen prosesseissa, alkuperäiskansojen kirkot ovat hyvin muuntautumiskykyisiä ja alttiita muutoksille. Niiden voidaan sanoa syntyvän jatkuvasti uudelleen. Kirkot jakautuvat ja yhdistyvät toisiin kirkkoihin, ihmiset liikkuvat taajaan kirkkojen välillä ja erilaiset symboliset ja aineelliset elementit saavat uusia tulkintoja. Alkuperäiskansojen kirkot voidaankin nähdä jatkuvasti muuttuvina yhteisöinä, joissa yhä uudelleen ja uudelleen määritellään sitä, mitä tarkoittaa olla kristitty.
Kirjoitus perustuu alkuvuodesta 2023 julkaistuun teokseen ”Indigenous Churches: Anthropology of Christianity in Lowland South America” (Palgrave). Teoksen ovat toimittaneet Élise Capredon (EHESS, Ranska), César Ceriani Cernadas (COINET, Argentiina) ja Minna Opas (Turun yliopisto).