Lukuaika: 3 min.

Sanoilla parantaminen eli erilaisten loitsujen lukeminen parantamisen yhteydessä oli yleistä Suomessa ja Karjalassa vielä 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun alussa. 1900-luvun aikana länsimaalainen biolääketiede sysäsi erilaiset kansanparantamisen muodot marginaaliin, ja nykyään loitsuparantaminen onkin suurimmalle osalle pohjoismaalaisia varsin tuntematon aihe, kirjoittaa folkloristi Siria Kohonen, joka väitteli syksyllä 2022 tohtoriksi historiallisesta kansanparannuksesta otsikolla Healing, Magic, and Mind – The Early Modern Finnish-Karelian Healing Tradition in Light of the Cognitive Science of Religion and Ritual Studies.

Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alun Suomessa ja Karjalassa tunnettiin tietäjiä, ja heidän ajateltiin pystyvän parantamaan sairaita muun muassa loitsusanojen avulla. Suomalais-karjalaiset loitsut olivat sanamagiaa, eli ääneen esitettynä niiden ajateltiin voivan vaikuttaa maailmaan. Parannuskäytössä tietäjät käyttivät loitsuja osana rituaalia, johon saattoi kuulua esimerkiksi sairaan saunottamista, voitelemista, hieromista, jäsenten manipuloimista tai yrttien käyttöä.

Tällainen parannusperinne ei ole enää Suomessa yleinen, ja monille se on jopa täysin tuntematon ilmiö. Maailmassa on kuitenkin myös 2020-luvulla paljon ihmisiä, jotka uskovat loitsuilla tai muilla maagis-uskonnollisilla sanoilla olevan parantavaa voimaa. Luottamusta loitsuparantamiseen voisi helposti ajatella pelkästään uskon asiana, mutta luottamus syntyy monisyisemmistä vaikutteista.

Yhteiskunnallinen ja historiallinen tausta

Ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta vaikuttavat hyvin paljon siihen, minkälaista terveydenhoitoa missäkin ja milloinkin on saatavilla. Länsimainen biolääketiede kunnallisine sairaanhoitoineen sekä lääkärien ja sairaanhoitajien korkeakoulutusvaatimukseen on vain yksi vaihtoehto terveydenhuollon moninaisella kirjolla.

Vielä 1900-luvun alussa Suomessa ja Karjalassa lääkäreitä ja muita länsimaisen lääketieteen edustajia toimi enimmäkseen kaupunkialueilla. Varsinkin syrjäisemmiltä seuduilta saattoi olla liian pitkä matka tällaisen lääkärin pakeille. Paikallinen perinneparantaja oli usein nopeammin saatavilla, ja kiiretilanteissa loitsuja käyttävä perinneparantaja oli monesti kaupunkilääkäriä parempi vaihtoehto. Toisaalta kaupunkilääkärit myös noudattivat oman aikansa lääketieteellisiä käsityksiä, ja esimerkiksi antibiootit eivät olleet yleisesti saatavilla vielä 1900-luvun alussakaan. Tuon ajan biolääketiede ei siis ollut vielä niin tehokasta kuin mihin nykypäivän suomalainen on tottunut.

Perinteen auktoriteetti

Loitsuparannus oli Suomessa ja Karjalassa perinteinen sairaanhoidon muoto. Perinteillä viitataan usein monien sukupolvien ajan tehtyyn toimintaan tai tietoon. Sukupolvien ketju ja ajatus vanhasta tiedosta tuovat näille vakuuttavuutta ja arvovaltaa – auktoriteettia. Kun ihminen ilmaisee noudattavansa perinteitä, hän kertoo omalta osaltaan edustavansa useamman ihmisen jakamaa ja mahdollisesti useamman eliniän kestänyttä ideaa.

Varsinkin loitsuparannukseen erikoistuneet tietäjät saattoivat rituaalin yhteydessä todeta, etteivät loitsusanat olleet hänen omiaan, vaan vanhalta kansalta saatuja. Näin tietäjä ilmaisi, ettei hän toimi pelkästään omine voiminensa ja ettei loitsun yleisön tule ajatella, että parannus tulee vain tästä yksittäisestä loitsijasta ja hänen taidoistaan. Folkloristi Lotte Tarkan mukaan loitsu ja tietäjän parantava mahti edustivat yhteisössä tunnustettua auktoriteettia: valta-aseman ja arvostuksen saanutta perinnetietoa. Ihmisillä on taipumusta luottaa auktoriteettisiin hahmoihin ja ideoihin. Näin ollen myös auktorisoidun perinneviitan saanut loitsuparannus tuntuu tällaista auktoriteettia tunnustavien mielestä luotettavalta ja siihen uskotaan.

Maailmankuvallisten odotusten noudattaminen ja plasebovaikutus

Vielä 1900-luvun alulla Suomessa ja Karjalassa ihmisillä oli enemmänkin kokemusta siitä, minkälaisia toimijoita tietäjät ovat ja mitä loitsut ovat. Vaikka kokemus ei olisi ollut henkilökohtainen, tunsivat ihmiset ilmiön esimerkiksi sosiaalisten piiriensä kautta. Tietäjät ja loitsut olivat osa näiden ihmisten maailmankuvaa ja erityisesti sitä osa-aluetta, johon kuuluivat rituaalit sekä sairauteen ja terveyteen liittyvät asiat.

Yhteisöllinen ja yksilöllinen maailmankuva, henkilökohtaiset kokemukset sekä sosiaalisten piirien vaikutus luovat kaikille ihmisille odotuksia erilaisista tilanteista, joita elämässä kohtaa. Niinpä historiallisilla suomalaisilla ja karjalaisilla oli omat vakiintuneet odotuksensa siitä, millä tavalla potilasta hoidetaan, jos tämä sairastuu tai tätä kohtaa onnettomuus. Tietäjät ja loitsut kuuluivat monien mielissä näihin odotuksiin.

Nykyinen lääketieteellinen tutkimus on havainnut, että potilaan ja tämän yhteisön odotusten noudattaminen parannustilanteessa nostattavat plasebovaikutusta. Plasebovaikutus on osa lähes jokaista hoitokohtaamista, oli kyse sitten perinneparantamisesta tai länsimaisesta biolääketieteestä. Plasebovaikutus tarkoittaa sitä, että ihmisen mieleen vaikuttavat ärsykkeet – esimerkiksi puhe ja havainnot – johtavat fyysisiin tai neurologisiin muutoksiin ja mahdollisesti potilaan paranemisprosessiin. Odotustenmukaisuuden lisäksi plasebovaikutusta kasvattaa myös esimerkiksi sairauden ja parannustilanteen ymmärtäminen sekä vuorovaikutus hoitajan kanssa.

Voidaan siis olettaa, että jo pelkästään tietäjän toimiminen potilaan odottamalla tavalla on useissa tapauksissa kasvattanut plasebovaikutusta. Tämä on voinut parantaa loitsuparannuksen hoitotuloksia ja jo itsessään lisätä luottamusta loitsuja kohtaan.

Lopuksi

Suomalaiset ja karjalaiset loitsut olivat pääasiassa suullista perinnettä. Vaikka loitsuperinne vetäytyi 1900-luvun aikana yhteiskunnan marginaaliin, kirjoitettiin jo 1800-luvulla loitsuja ylös, ja nämä tallennettiin arkistoihin. 2020-luvulla näihin historiallisiin loitsuihin voi tutustua esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa sekä SKVR-tietokannan avulla.