Abortti on kansainvälisesti merkittävä poliittinen kysymys. Monille kyse on naisten ihmisoikeuksista, siinä missä kristilliskonservatiivit ovat monessa maassa pyrkineet rajoittamaan abortin saatavuutta. Suomestakin tutussa keskustelussa suorat uskonnolliset perusteet ovat kuitenkin harvinaisia. Tämä kertoo yhteiskunnan ja politiikan maallistumisesta, kirjoittaa uskontotieteen tutkija, FT Tuomas Äystö Helsingin yliopistosta.
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra julkaisi vuoden alussa Megatrendit 2023 -raportin, jossa käsitellään lyhyesti myös uskontoa. Raportin mukaan uskonnon yhteiskunnallinen merkitys on kasvussa. Yhtenä esimerkkinä tästä mainitaan suomalainen politiikka ja muun muassa avioliittolain uudistamisen yhteydessä käytetyt uskonnolliset perustelut. Tämän esimerkin ongelma on se, että vaikka uskonnollisia perusteluita suomalaisessa politiikassa yhä ajoittain käytetään, aikaisempina vuosikymmeninä niitä käytettiin enemmän. Trendiä politiikan uskonnollistumisesta Suomessa ei ole muutoinkaan näköpiirissä.
Esimerkiksi perussuomalaisten Mika Niikon raamattupuheenvuorot ovat silmäänpistäviä juuri poikkeuksellisuutensa vuoksi. Jos suomalaisessa nykypolitiikassa kuullaan uskonnollisia perusteita, ne rajoittuvat varsin säännönmukaisesti tietynlaisiin aihepiireihin ja tiettyihin kansanedustajiin. Avioliittolain ohella tällaisia aiheita ovat olleet esimerkiksi abortti, kirkkolakiasiat, Israelin ja Palestiinan konflikti ja uskonnonopetus.
Yhdysvalloissa kristilliskonservatiivit ja republikaanit saivat tärkeän erävoiton, kun presidentti Donald Trumpin korkeimpaan oikeuteen nimittämät tuomarit muodostivat sinne konservatiivisen enemmistön. Vuonna 2022 he kumosivat aborttilakia liittovaltiotasolla määrittäneen Roe vastaan Wade -päätöksen. Tämä poisti lailliset esteet abortin saatavuuden rajoittamiselle republikaanienemmistöisissä osavaltioissa.
Maallistuneena pohjoismaana Suomi on kuitenkin hyvin erilainen yhteiskunta kuin Yhdysvallat. Miltä poliittinen aborttikeskustelu on näyttänyt 2010–2020-luvuilla? Entä onko siinä uskonnolla niin suuri osuus kuin esimerkiksi Sitran raportin tai amerikkalaisesimerkin perusteella voisi luulla?
Aborttilaki eduskunnassa
Olen tarkastellut kahta aborttilakimuutosta koskevaa pitkällistä täysistuntokeskustelua, jotka molemmat lähtivät liikkeelle kansalaisaloitteista. Nämä ovat vuonna 2015 käsitelty aloite hoitohenkilökunnan oikeudesta kieltäytyä abortin suorittamisesta vakaumuksellisin syin ja vuosina 2021 ja 2022 käsitelty aloite aborttilain kokonaisuudistuksesta. Vuoden 2015 aloite kaatui eduskunnassa. Jälkimmäisen aloitteen pohjalta Sosiaali- ja terveysvaliokunta kuitenkin työsti uuden aloitteen, jonka pohjalta aborttilaki uudistui. Sen yhteydessä lain vanhentuneita sanamuotoja päivitettiin ja sisällöllisesti tärkeimpänä muutoksena vaatimus kahden lääkärin lausunnosta ja erityisistä perusteista abortille poistuivat 12. raskausviikolle asti.
Taustana voi mainita sen, että tähän uudistukseen saakka suomalainen abortti oli EU-vertailussa melko tiukasti säännelty. Mitä tulee hoitohenkilökunnan oikeuksiin, Suomi ja Ruotsi ovat eurooppalaisittain vähemmistössä siinä, että ne eivät salli vakaumusta perusteena kieltäytyä abortin suorittamisesta hoitajana tai lääkärinä. Käytännössä kyse on uskontoon liittyvistä perusteista. Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on usein työpaikkajärjestelyin mahdollistettu, että abortin suorittamista voi uskonnollisin perustein vältellä.
Kokonaisvaikutelma näistä täysistuntokeskusteluissa pidetystä 240 puheenvuorosta on maallinen, enimmäkseen täysin uskontoon liittymätön ote. Laskin käytettyjen diskurssityyppien – eli tapojen puhua abortin puolesta tai sitä vastaan – määrät ja osuudet puolueittain. Tämä paljastaa yhtäältä eduskunnan yleisiä kielenkäytön tapoja ja toisaalta puolueiden välisiä eroja.
Aborttia sekä puolustettiin että vastustettiin kaikkein useimmin ihmisoikeusdiskurssilla. Tällöin vedottiin esimerkiksi naisten oikeuksiin ja keholliseen itsemääräämisoikeuteen. Jos vastustettiin aborttioikeuksien laajentamista, voitiin vedota lasten oikeuksiin. Seuraavaksi yleisin tapa puolustaa tai vastustaa aborttia oli kansainvälinen vertailu, jolloin Suomen lainsäädäntöä luonnehdittiin tavalla tai toisella puutteelliseksi muihin verrattuna. Kolmanneksi tavallisin tapa oli medikaalinen diskurssi. Joustava lääketieteellinen kieli mahdollisti sekä aborttioikeuksien laajentamisen puolustamisen (esimerkiksi kuvailemalla aborttiprosessia ja sen kuormittavuutta aborttia hakevan näkökulmasta) että tämän vastustamisen (puhumalla elämän alkamisesta hedelmöittymisessä).
Muita keskusteluissa käytettyjä tapoja puhua abortista olivat sosiologinen diskurssi (yhteiskunnallisten tekijöiden kuvailu), myötätuntodiskurssi (naisen asemaan asettuminen), yhteiskunnallista kehitystä koskeva diskurssi (puhe yhteiskunnan muutoksista ja tarpeesta muuttaa lakia sen mukaan) ja talousdiskurssi (esimerkiksi abortin aiheuttamien kulujen käsittely).
Uskonnollisen kielen harvinaisuus
Uskonnollinen diskurssi, kuten esimerkki Raamattuun vetoaminen, oli harvinaisempaa kuin mikään yllä mainituista diskurssityypeistä. Näin puhuivat Mika Niikon ohella esimerkiksi keskustan Mikko Kinnunen ja perussuomalaisten Timo Soini. Kaikki uskonnolliset puheenvuorot kuultiin aborttioikeuksien laajentamisen vastustajilta.
Kristillisdemokraatit ovat yksiselitteisesti aborttioikeuksien laajentamista vastaan kristillisin motiivein. Huomanarvoisesti he kuitenkin pysyttelivät lähes kokonaan ei-uskonnollisissa puhetavoissa. Päivi Räsänen ja Sari Tanus pitivät monta puheenvuoroa, mutta heidän diskursiivisessa työkalupakissaan oli enemmän käyttöä ihmisoikeuksiin ja lääketieteeseen kuin Raamattuun tai muuhun uskonnolliseen auktoriteettiin vetoamiselle.
Lisäksi uskonnollisen, tai tässä tapauksessa kristillisen kielen käyttö tuli enimmäkseen sivuutetuksi. Suurimpaan osaan uskonnollisista puheenvuoroista ei reagoitu eduskunnassa millään erityisellä tavalla. Joissain tapauksissa ne synnyttivät miedosti kielteisen kommentin toisen puolueen edustajalta. Tehokas tapa esimerkiksi ohjata keskustelua tiettyyn suuntaan uskonnollinen kieli ei ollut.
Tulkinta uskonnollisen kielen vähäisestä suosiosta lähtee yhteiskunnan ja politiikan maallistumisesta. Uskonnon yhteiskunnallisen merkityksen väheneminen tarkoittaa muun muassa sitä, että uskonnollisen kielen käyttöarvo ja näin myös esiintymistiheys laskee, kuten historioitsija Callum G. Brown on esittänyt.
Tämä ei tarkoita, että uskonnosta ei sinänsä puhuttaisi. Uskonto herättää usein keskustelua julkisuudessa. Tavat puhua uskonnosta lähtevät kuitenkin Suomen kaltaisissa maissa yhä useammin jostain muusta kuin uskonnosta itsestään. Uskontoa käsitellään mieluummin esimerkiksi juridisella, sosiologisella tai taloudellisella kuin vaikkapa raamatullisella kielellä.
Hyvä ja kiinnostava aihe! Tulee mieleen se, miten itsekin vältän puhumasta suoraan uskonnosta, vaikka se onkin elämässäni tärkeässä roolissa ja puhun toisinaan siitä lähtöisin olevista periaatteista.
Suomalaisesta kulttuurista mielestäni puuttuu hyväksyntä suoralle uskonnolliselle puheelle, eikä uskontoa itsessään voida täällä käyttää perusteluna.
Ajattelen, että se johtuu siitä, että emme ole uskonnollisesti ja vakaumuksellisesti yhtenäisiä. Yhden uskonnon opit eivät ole samalla tavalla merkityksellisiä kaikille.
Silloin joudutaan etsimään uskonnosta lähtöisin olevalle kannalle perusteluja, joilla voisi olla vaikutusta myös niihin mielipiteisiin, mitkä sivuuttaisivat suoran uskonnollisen puheenvuoron.
Puoluepolitiikka on minulle vieraampi kenttä – enimmäkseen muuten uskonnollisista syistä – enkä osaa siihen sanoa enempää, mutta mielestäni monimuotoiset uskonnolliset vakaumukset alkavat näkyä muulla tavoin arjessa.
Uskonnollisia ruokavalioita täytyy ottaa useammin huomioon oppilaitosten ravintoloissa.
Esimerkiksi päiväkodeissa joudutaan miettimään, onko joulujuhlan vaihtoehdoksi riittävää tarjota siitä pois jääville lapsille pelkkää askartelua vai pitäisikö heille järjestää saman arvoinen vaihtoehto.
Se että samassa joulu-pääsiäis-aiheessa tullaan vielä siihen keskusteluun, etteivät nämä juhlat olisi uskonnollisia, kertoo siitä, ettei vanhoja perinteitä enää tunnisteta esikristillisistä uskonnoista peräisin oleviksi.
Lakkaako uskonto olemasta uskonnollista sen vuoksi, että se on unohtunut, vaikka siitä lähtöisin olevat perinteet jatkuvat? Vastaus riippuu siitä keneltä kysyy ja taas jää epäselväksi, toteutuvatko kaikkien uskonnolliset oikeudet.
Erilaisten vakaumusten lisääntyessä yhä useammasta aiheesta tulee uskonnollinen tai vakaumukseen liittyvä. Erityisesti tuntemattomampaan vähemmistöuskontoon: baha’i-uskoon kuuluvana tunnistan sen, että vaikka naisten aseman parantaminen on minulle uskonnosta lähtevä, pyhä periaate, en näe, että minun pitäisi ankkuroida se puheissani uskontoon, koska se on myös samalla ihmisoikeuskysymys.
Ihmisoikeudet ohittavat arvostuksessaan uskonnot, koska ne voidaan tunnustaa uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta tärkeiksi arvoiksi kaikille. Poikkeuksia toki löytyy fundamentalistisemmista äärilaidoista.
On hedelmällisempää edistää uskonnollisesti pyhää periaatetta vetoamalla sen kohdalla muuhun sitä tukevaan perusteluun.
Mielestäni poliittistakin keskustelua tarkastellessa olisi hyvä katsoa pintaa syvemmälle ja ehkä kysyä suoraan: onko kannallasi uskonnollinen perusta, vaikka perustelet sen muulla syyllä? Ja haetko perustelun tieteestä tai vaikka ihmisoikeusjulistuksesta saadaksesi sille laajempaa kannatusta?
Näiden kysymysten kysyminen voi valaista uskonnon kasvavaa merkitystä toisella tavalla.