Nuorten aikuisten Z-sukupolvi elää moninaisuuden ja epävarmuuksien maailmassa, jota leimaavat niin ympäristöön kuin ihmisten yhdenvertaisuuteen liittyvät suuret kysymykset. Samalla tämä sukupolvi muovaa uskonnollisia perinteitä omien arvojensa ja kokemustensa pohjalta. Miten poliittisesti valveutuneet ja uskonnollisesti avarakatseiset nuoret aikuiset hahmottavat kristinuskon merkityksen ja sisällön, kysyy Itä-Suomen yliopiston uskontososiologian nuorempi tutkija Marjukka Laiho.
Z-sukupolven arvot ja uskonnollisuuden muutos
Z-sukupolven eli nykyisten nuorten aikuisten arvoja ja asenteita on tutkittu sekä kansainvälisesti että suomalaisessa kontekstissa. Näiden tutkimusten mukaan Z-sukupolven arvoissa korostuu yksilöllisyys ja tasa-arvoisuus. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi positiivista suhtautumista erilaisiin seksuaalisiin ja sukupuolisiin suuntautumisiin. Nuoret näkevät myös uskonnollisen ja kulttuurisen moninaisuuden aiempia sukupolvia huomattavasti myönteisemmin. Näiden arvojen lisäksi Z-sukupolven elämässä korostuu jaettu huoli ympäristöstä sekä poliittinen aktiivisuus.
Miten nuorten aikuisten sukupolven arvot ja asenteet näkyvät heidän uskonnollisuudessaan? Eräs nykyaikaista uskonnollisuutta voimakkaasti määrittävä piirre on yksilöllisyys. Varsinkin länsimaisten nuorten keskuudessa myös uskonnottomuus on yhä yleisempää. Samaan aikaan uskonnollisuus muuttuu myös erilaisten uskontoperinteiden sisällä ja sisältä käsin. Pitkittäistutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret kokevatkin ristiriitoja omien arvojensa ja uskomustensa sekä perinnettä edustavan uskonnollisen yhteisön jäsenyyden välillä. Näissä yksityisen ja julkisen, kokemuksen ja perinteen rajapinnoissa syntyvät myös uskonnolliset uudelleentulkinnat.
Nuoret aikuiset uskonnollisen perinteen muovaajina
Omassa tutkimuksessani olen tarkastellut suomalaisen luterilaisuuden muutosta globaalin ihmisyhteisön – ja kaiken elollisen – yhteyttä korostavassa kontekstissa. Syvennyin tällaiseen ”kosmopoliittiseen luterilaisuuteen” sellaisena kuin se ilmenee Kirkon ulkomaanavun Changemaker-verkoston ja Suomen Lähetysseuran nuorten aikuisten toiminnassa. Tutkimusotteessani tarkastelen teologiaa elettynä eli kokemukseen perustuvana, kehollisena, positionaalisena ja tilannesidonnaisena tietämisen tapana. Tällainen tutkimus on myös kriittistä eli se analysoi vakiintuneita valtarakenteita ja haastaa niitä.
Pyrin tavoittamaan nuorten aikuisten uskonnollista ajattelua vapaamuotoisten keskustelujen, avoimen sähköisen kyselyn sekä refleksiivisten syvähaastattelujen kautta. Vakiintuneen uskonnollisen sanaston sijaan pyysin nuoria aikuisia kertomaan omin sanoin siitä, mikä heille on kristinuskossa tärkeää tai vaikeaa. Tutkimusotteeni oli hyvin osallistuva ja osallistava kutsuessani nuoria aikuisia pohtimaan omia uskontulkintojaan.
Kuva: @hudsonhintze via Unsplash.
Omannäköiset uskonilmaisut ja vallankäytön kritiikki
Tutkimukseeni osallistuneet nuoret aikuiset olivat varsin sanavalmiita pohtiessaan uskonnollisuutta ja uskontoa. Tämä analyyttisyys ja kriittisyys koski sekä uskonnollista kieltä ja kielenkäyttöä että uskonnollisen uskon sisältöjä. Esimerkiksi uskon käsite oli monien nuorten aikuisten mielestä haastava. Muun muassa Joel, 19, vierasti ”usko pelastaa ja uskoon tulemista, tämmöstä retoriikkaa”. Hänen mukaansa tällaisessa uskonnollisessa kielenkäytössä uskosta tulee vallankäytön väline. Esimerkiksi Sofia, 16, puhuikin uskon sijaan mieluummin luottamuksesta, jotta oman vakaumuksen ilmaisemisessa säilyisi ”vähän semmoinen ehkä-kenties-niinku -tyyppinen fiilis”.
Nuorille aikuisille oli tärkeää tehdä eroa uskomisen ja tietämisen välillä sekä korostaa omaa valintaa ja oman vakaumuksen yksilöllisyyttä. Yksilöllinen uskonnollinen vakaumus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että uskonto olisi koettu yksityiseksi tai uskonnollinen yhteisö merkityksettömäksi. Päinvastoin. Monet nuoret aikuiset pohtivat kriittisesti esimerkiksi institutionaalisiin käytänteisiin liittyvää vallankäyttöä. He näkivät, että parhaimmillaan usko Jumalaan voi toimia kutsuna rakentaa yhdenvertaista ja oikeudenmukaista maailmaa. Pahimmillaan taas uskonnon nähtiin vahvistavan ihmisten välisiä eriarvoisuuksia. Näissä ristiriitatilanteissa nuorille oli tärkeää seurata omia arvojaan.
Ja suurin niistä on toivo
Vaikka haastattelemani nuoret aikuiset esittivät kärkästäkin kritiikkiä vakiintunutta uskonnollista sanastoa ja institutionaalisia uskonnollisia käytänteitä kohtaan, niin he myös liittyivät monilla tavoin kristinuskon ylisukupolviseen perinteeseen. Varsinkin lähimmäisenrakkaus oli teemana ja oppina sellainen, johon kristinuskon ydinsisällön nähtiin kiteytyvän. Joidenkin mielestä tämä olisi jopa sellaisenaan täysin riittävä kristinuskon ilmaisu nykymaailmassa.
Samalla myös lähimmäisenrakkaus päätyi kriittisen tarkastelun alle, varsinkin se, mitä lähimmäisellä tarkoitetaan. Nuoret aikuiset halusivat välttää kaikenlaisia binäärisyyksiä ja sen sijaan vaalia inklusiivista, yhteen kutsuvaa ja erilaisia ihmisiä kokoavaa uskonnollista ja yhteiskunnallista ajattelua ja kielenkäyttöä. Tässä tavoitteessa varsinkin toivon käsite koettiin toimivaksi, sillä ”[t]oivo on usko, toivo, rakkaus -kombosta ehkä kaikista laajin”, kuten Anna, 22, totesi. Toivo antoi nuorille aikuisille näkökulmaa ja näköalaa niin arkisten haasteiden kuin globaalien kriisien keskellä. Näissä pohdinnoissa ajatus lähimmäisyydestä laajeni kohti koko globaalia ihmiskuntaa ja kaikkea elollista. Kosmopoliittinen teologia läheni näin myös posthumanistista teologiaa, jossa ihmisen erityisasemaa tarkastellaan kriittisesti. Tällainen teologia on sekä kriittistä että utooppista. Se ammentaa perinteestä mutta katsoo kohti parempaa tulevaisuutta.