Tutkijat ovat käyttäneet kansalaisuskonnon käsitettä monissa eri yhteyksissä, ja he ovat myös määritelleet käsitettä monin eri tavoin. Tiivistäen kansalaisuskonnosta voidaan puhua suppeassa ja laajassa merkityksessä. Suppeassa merkityksessä kyse on kansakunnan transsendentista tai jumalallisesta legitimoinnista. Laajassa merkityksessä voidaan fokusoitua siihen, mille asioille annetaan kansallista arvoa, jolloin voidaan tarkastella myös uskonnon eri muotojen kansallista merkitystä, kirjoittaa suomalaista kansalaisuskontoa 2000–2020-lukujen Suomessa tutkiva kulttuurien tutkimuksen yliopisto-opettaja Jere Kyyrö Turun yliopistosta.
Yleisesti ottaen kansalaisuskonto (engl. civil religion) on tarkoittanut uskonnontutkijoille vähemmän selvärajaista ja yleistä uskonnollisuutta, jota löytyy julkisesta sfääristä. Nationalismintutkijoille, joille käsite on harvemmin ollut tutkimuksen keskiössä, se on tarkoittanut sitä, että nationalismi otti uskonnon paikan yhteiskuntien legitimaation ja integraation tuottajana. Toisaalta on huomattu, että nationalismi on hyödyntänyt uskonnollisia symboleja ja rituaaleja.
Nämä kaksi linjaa ovat kansainvälisesti pysyneet erillään. Kansalaisuskonnon käsitteen juuret paikannetaan Jean-Jacques Rousseau’hon, joka kuvaili sillä kansalaisten sitoutumista valtioon. Uskontososiologiassa Robert N. Bellah otti käsitteen käyttöön vuonna 1967, tulkitessaan Yhdysvaltain presidenttien ja valtiomiesten puheista viittauksia Jumalaan ja Raamattuun, joita hän piti kirkkokuntien kristillisyydestä erillisenä. Kyse oli oman kansalaisuuden ja kansakunnan ymmärtämisestä transsendentin todellisuuden valossa.
Pohjoismaissa käsitteen avulla tulkittiin uskontososiologiassa 1980-luvulta alkaen kansankirkollista luterilaisuutta, mutta käsitteellä on viitattu myös moniin sekulaareihin ilmiöihin, ennen kaikkea nationalismiin. Jälkimmäinen käsitteen käyttötapa on tullut Suomeen historiantutkimuksen ja sosiologian kautta ja siinä näkyy nationalismintutkijoiden vaikutus.
Itsenäisyyspäivän juhlintaa Helsingissä. Kuva: Jere Kyyrö.
Kansalaisuskonnon tutkimus normatiivisuuden ja kriittisyyden välissä
Yhdysvalloissa käyty kansalaisuskontokeskustelu on ollut usein normatiivista. Esimerkiksi Bellah tunnustautui amerikkalaisen kansalaisuskonnon perinteen vaalijaksi: hänelle pelissä oli vastuullinen toiminta kylmän sodan aikaisessa maailmassa. Hän vastusti uskonnollista nationalismia, jonka hän näki kansalaisuskonnon perinteen väärinkäyttönä.
Normatiivisuus on vahvasti mukana myös nykypäivän amerikkalaisessa kansalaisuskontokeskustelussa. Philip Gorski kirjoittaa Donald Trumpin presidenttikauden aikaisessa ja jälkeisessä kontekstissa, jossa amerikkalaisia tutkijoita on ihmetyttänyt hyvin epäkristillisen Trumpin suosio kristittyjen nationalistien keskuudessa. Gorskille kansalaisuskonnossa on kyse tasavaltalaisuuden sekä profeetallisen kristillisyyden parhaiden puolien yhdistämisestä. Hänen mukaansa liberaalit amerikkalaiset menettivät kansalaisuskonnon konservatiiveille ollessaan liian sekulaareja. Viimeistään Reaganin presidenttikaudella kansalaisuskonnon pallo oli menetetty. Bellahin tavoin myös Gorski tunnustautuu kansalaisuskonnon perinteen vaalijaksi.
Kriittisen uskontotieteen näkökulmasta etenkin amerikkalainen kansalaisuskontokeskustelu näyttäytyy uskontoistamiselta, jopa amerikkalaisen ekseptionalismin valkopesulta, ja etenkin puheeseen autenttisesta ja epäaidosta kansalaisuskonnosta on syytä suhtautua epäilevästi. Iso kysymys onkin, tarvitaanko kansalaisuskonnon käsitettä – ja jos tarvitaan, niin mihin? Kansakunnan tuomiseen yhteisten arvojen äärelle vai kriittiseen ja analyyttiseen tutkimukseen?
Kuitenkin kansalaisuskonnon voidaan todeta olevan olemassa oleva ilmiö. Tähän viittaa jo sekin, että on monia lähikäsitteitä, joiden avulla samantyyppisiä ilmiöitä on pyritty ottamaan haltuun: kulttuuristuminen, kansallistaminen, etninen uskonto, kansallishyveellisyys… Kun sosiologi Susan Sundback vuonna 2000 totesi kansalaisuskonnon olevan ideologia, jonka ansiosta pohjoismaalaiset ovat sekularisaatiosta huolimatta kirkon jäseniä, hän sivusi nykyäänkin uskontotietelijöitä puhuttavaa aihepiiriä.
Ratkaisu: kansallinen pääoma?
Kansalaisuskonnon käsite on hyvin venyvä ja moniselitteinen, mikä on mahdollistanut käsitteen vaeltamisen moniin eri konteksteihin. Intuitiivisesti kansalaisuskontoa on helppo tunnistaa hyvin monista paikoista, missä kohtaamme erilaisia uskonnon, politiikan ja yhteiskunnan totutusta poikkeavia yhteenkietoutumia. Olenkin esittänyt aiemmin, että kansalaisuskonto on länsimaisen uskontodiskurssin ylijäämää. Kansalaisuskonnoksi tunnistettavia asioita ”putkahtaa” esiin siellä, missä jaottelu uskonnon ja ei-uskonnollisen välillä ei toimi. Tutkimuksen kannalta on kuitenkin olennaista, että meillä on sellaisia määritelmiä käsitteelle, jotka mahdollistavat selkeiden tutkimuskysymysten ja hypoteesien muotoilun. Lisäksi käsitteitä määriteltäessä pitää olla refleksiivinen: millaisia asioita tietynlainen määritelmä nostaa esiin ja mitä se peittää näkyvistä?
Kansalaisuskonnon kohdalla voidaan puhua suppeasta ja laajasta määritelmästä. Suppean kohdalla kyse on kansakunnan uskonnollisesta legitimaatiosta. Tällöin uskonto yleensä määritellään jumaluuteen tai transsendenttiin viittaamisen kautta. Itse kannatan laveampaa tapaa määritellä kansalaisuskonto, jossa fokus siirretään kansalliseen, joka itsessään voi olla pyhänä pidetty ja legitimiteettiä tuottava, uskonnon kaltainen ilmiö. Tällöin kansalaisuskonnon suhde varsinaiseen uskonnollisuuteen jää empiiriseksi kysymykseksi. Voisimme esimerkiksi kysyä, millainen rooli evankelisluterilaisella kirkolla on itsenäisyyspäivän vietossa, ja kuuluuko tähän rooliin keskeisesti esimerkiksi uskonnollinen puhe, jossa viitataan Jumalaan? Tällöin voitaisiin puhua kansalaisuskonnon sijaan antropologi Ghassan Hagea mukaillen kansallisesta pääomasta, jota esimerkiksi erilaisilla uskonnollisilla yhteisöillä voi olla. Tämän ”kansallisen” suhde uskontoon sen eri ilmenemismuodoissa on asia, joka jää varjoon, jos kansalaisuskonto määritellään lähtökohtaisesti esimerkiksi kansakunnan jumalalliseksi legitimaatioksi.
Aina voidaan kuitenkin palata kysymykseen kansalaisuskonnon käsitteen tarpeellisuudesta. Samaan ilmiökenttään kuuluvia asioita voidaan tutkia esimerkiksi yleisemmän tason – kuten pyhän tai legitimaation – tai spesifimmän tason – kuten kulttuuristumisen tai kristillisen nationalismin – käsitteiden avulla. Viime kädessä onkin kyse siitä, mihin fokusoidutaan ja mihin keskusteluihin osallistutaan. Keskustelu kansalaisuskonnosta jatkuu.