Kaikki peruskoulun oppilaat eivät osallistu koulun katsomusaineiden eli uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetukseen, vaan suorittavat oppimäärän korvaavina opintoina oman uskontokuntansa järjestämässä opetuksessa. Tässä kirjoituksessa väitöskirjatutkijat Niina Putkonen ja Jussi Ikkala Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta tarkastelevat uskonnollisen yhdyskunnan järjestämää koulun katsomusopetuksen korvaavaa opetusta erityisesti islamin opetuksen näkökulmasta. Kirjoittajien tutkimusartikkeli moskeijoiden tarjoamasta koulun katsomusopetuksen korvaavasta ja täydentävästä opetuksesta on julkaistu keväällä 2022 ilmestyneessä Suomalaiset muslimit -teoksessa.
Suomessa koulujen uskonnonopetus on niin sanottua oman uskonnon opetusta. Lähtökohtaisesti opetus määrittyy uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden kautta, ja uskontokuntiin kuulumattomat opiskelevat elämänkatsomustietoa. Uskonto-oppiaineella on tällä hetkellä perusopetuksessa neljätoista eri oppimäärää, jotka jakavat samat valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kirjatut tavoitteet ja sisältöalueet.
Oppilaan ja tämän perheen ”oma uskonto” määrittelee sen, mihin uskontotraditioon perehdytään opetuksessa laajimmin ja minkä kautta uskontoa lähdetään tarkastelemaan ilmiönä. Suuri osa Suomen muslimeista ei kuulu mihinkään rekisteröityyn islamilaiseen yhdyskuntaan. Huoltajat voivat kuitenkin pyytää koulun islamin opetusta myös lapsen kasvatuksen ja kulttuuritaustan perusteella.
Muslimioppilaalla on kolme vaihtoehtoa osallistua koulun katsomusopetukseen: hän voi osallistua koulun islamin opetukseen, elämänkatsomustiedon opetukseen tai enemmistön, eli käytännössä evankelisluterilaisen uskonnon, opetukseen. Lisäksi neljäntenä vaihtoehtona on perusopetusasetuksessa annettu mahdollisuus osallistua muuhun kuin koulun järjestämään oman uskonnon opetukseen. Tämä tarkoittaa oppilaan oman uskonnollisen yhdyskunnan antamaa koulun uskonnonopetuksen korvaavaa opetusta.
Tuore tutkimus koulun uskonnonopetuksen korvaavasta oman uskonnon opetuksesta moskeijoissa avaa ikkunan ”omaan uskontoon” liittyvien merkitysten tarkasteluun uskonnollisen vähemmistön näkökulmasta. Kuva: Niina Putkonen
Koulun uskonnonopetuksen korvaavan islamin opetuksen yhtymäkotia kouluopetukseen
Koulun uskonnonopetuksen korvaava opetus on suurten kaupunkien koulujen arjessa melko tuttu mutta tutkimuksessa vähän tarkasteltu ilmiö. Se ei liity vain islamin opetukseen, vaan myös esimerkiksi Jehovan todistajiin tai Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon kuuluvat oppilaat ovat huoltajiensa ilmoituksella jättäytyneet pois koulun katsomusopetuksesta ja korvanneet sen oman yhteisönsä antamalla opetuksella.
Koulun islamin opetuksen korvaavaa opetusta tarkastelevaa tutkimustamme varten haastattelimme kolmea moskeijoissa toimivaa opettajaa. Kaksi haastatelluista islamin opettajista toimii myös moskeijansa imaamina. Yhdyskunnat edustivat islamin kahta pääsuuntausta, sunnalaisuutta ja shiialaisuutta. Lisäksi haastattelimme kolmen eri kunnan opetustoimissa oman uskonnon opetuksen järjestämisestä vastaavaa virkamiestä.
Moskeijoiden opetuksessa oli yhtymäkohtia koulun opetuksen kanssa. Toinen moskeija oli laatinut oman opetussuunnitelmansa, jossa jokaiselle luokka-asteelle oli nimetty omat tavoitteet ja sisällöt. Siinä kuvattiin lisäksi työtapoja, työvälineitä sekä arvioinnin kriteerit. Toisessa moskeijassa opetusta toteutettiin opettajien harkinnan mukaan ja temaattisesti: opettaja kuvasi valitsevansa yli 10-vuotiaiden ryhmän opetukseen tietyn teeman koko lukuvuodeksi.
Opetushallituksen julkaisema, koulun islamin tunneiltakin tuttu Salam – Islamin polku -oppikirjasarja oli käytössä molemmissa moskeijoissa. Lisäksi opettajat valmistivat oppimateriaaleja itse. Toisessa yhdyskunnassa oppimateriaalia uskonnon ja yhteisön kielen opiskeluun tuotettiin toimikunnissa. Koulusta tuttujen materiaalien ohella käytössä oli myös oppimateriaaleja islamilaisesta perinteestä ja yhteisön omasta traditiosta.
Moskeijan uskonnonopetus oman uskonnon, kulttuurin ja kielen välittäjänä
Toisin kuin kouluopetus, moskeijan opetus käsitti oman uskonnon opetukseen kuuluvaksi myös uskonnon harjoittamiseen liittyviä sisältöjä, kun esimerkiksi rukousta ja rukouspesua harjoiteltiin myös käytännössä. Moskeijan opetuksessa ei siis tarvinnut puntaroida rajanvetoa tunnustuksellisen ja ei-tunnustuksellisen uskonnonopetuksen välillä.
Molemmissa moskeijoissa kieltä opiskeltiin uskonnon rinnalla. Esimerkiksi toisessa moskeijassa sunnuntaisin kello kahdesta viiteen tapahtuvan opetuksen ensimmäinen tunti opiskeltiin Koraania ja arabian kieltä. Tätä seurasi islamin oppitunti, jonka jälkeen viimeinen tunti oli yhteisön erään äidinkielen opiskelua. Myös opetuskielten moninaisuus oli läsnä opetuksessa. Toisessa moskeijassa opetuskielenä oli suomi, toisessa yhteisön oma äidinkieli, ja myös muut oppilaiden ja opettajan osaamat kielet olivat tarvittaessa apuna opetuksessa.
Omaan kulttuuriin ja kieleen liittyvät näkökulmat näyttäytyvät luontevana osana moskeijoiden antamaa oman uskonnon opetusta. Siten moskeijoiden uskonnonopetus mahdollistaa tilan omien perinteiden ja tapojen välittämiseen ja ylläpitämiseen. Tämä on yhteisön oman identiteetin kannalta tärkeä näkökulma, kun tarkastellaan uskonnollista, kulttuurista ja kielellistä vähemmistöä.
Oma uskonto, kulttuuri ja kieli nivoutuvat luontevasti yhteen moskeijoiden antamassa uskonnonopetuksessa. Kuva: Niina Putkonen
Omaa uskontoa sanoittamassa
Nykyisessä koulun jäsenperustaisessa uskonnonopetuksen mallissa ”oma uskonto” määrittyy lähtökohtaisesti uskonnollisen yhteisön jäsenyyden kautta. Tutkimuksemme koulun uskonnonopetuksen korvaavasta oman uskonnon opetuksesta moskeijoissa avaa ikkunan ”omaan uskontoon” liittyvien merkitysten tarkasteluun uskonnollisen vähemmistön näkökulmasta.
Vaikka koulun uskonnonopetus jakautuu eri oppimääriin, se on yleissivistävää opetusta, jonka tehtävänä ei ole sitouttaa oppilasta tiettyyn uskontotraditioon. Oman tradition ohella perehdytään myös muihin uskontoihin ja katsomuksiin ja niiden sisäiseen moninaisuuteen. Näistä oppiminen voi jäädä ohueksi, elleivät ne sisälly korvaavaan opetukseen.
Käsitykset, määritelmät ja merkitykset liittyen ”omaan uskontoon” ja siitä oppimiseen ovat moninaisia. Terminä ”oma uskonto” on haastava, sillä se ei välttämättä kuvaa oppilaan omaa kokemusta uskonnostaan, joka voi olla identiteetin tavoin muuttuva ja ilmetä erilaisena kuin koulun uskonnonopetus tai yhteisön vaalima oppiin nojautuva traditio. Tulevaisuuden koulun katsomusopetusta tulisi kehittää siten, että eri näkökulmat kuullaan, kun sanoitetaan uskonnon ja sen tai siitä oppimisen merkityksiä. Dialogin avulla voidaan vahvistaa ymmärrystä. Tarvitaankin lisää tutkimusta ja vuoropuhelua koulujen, perheiden, uskonnollisten yhdyskuntien ja katsomusyhteisöjen välillä.
Lisää aiheesta: Niina Putkosen islamin uskonnonopetusta suomalaisessa peruskoulussa käsittelevän väitöskirjatutkimuksen kotisivu.
Kirjassa Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen, Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin, annetaan varsin ikävä kuva itähelsinkiläisten koraanikoulun toiminnasta, johon kuului myös säännöllinen fyysisten rangaistusten käyttö.