Kielellä tehdään uskontoa

Lukuaika: 3 min.

Uskonto on monia asioita: uskoa, rukousta yksin ja yhdessä, myyttejä, ruokaa ja rakennuksia. Näiden kaikkien merkitys luodaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jossa kielenkäyttö on keskeisessä asemassa. Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Titus Hjelm pohtii diskursiivisen uskonnontutkimuksen lähtökohtia ja käyttötapoja.

Viime vuosina on ollut muodikasta puhua niin sanotusta eletystä uskonnosta. Tällä viitataan tutkimukselliseen näkökulmaan, jossa keskitytään uskonnollisiin käytäntöihin ja uskonnon materiaaliseen puoleen. Eletyn uskonnon näkökulma on kieltämättä tärkeä: historiallisesti uskonnontutkimus on keskittynyt uskomusten, oppien ja pyhien kirjojen tutkimiseen arjen uskonnollisuuden kustannuksella. Menetelmällisesti eletyn uskonnon näkökulma korostaa käytäntöjen etnografista tutkimista tekstien analyysin sijaan.

Niin tervetullut kuin eletyn uskonnon näkökulma onkin, on kielen, tekstien ja puheen analyysillä edelleen paikkansa uskonnontutkimuksessa. Sosiologi Nilüfer Gölen huomio islamista ja eurooppalaisten uskontosuhteesta artikkelissaan ”The Public Visibility of Islam and European Politics of Resentment: The Minarets-Mosques Debate” osoittaa tämän hyvin:  

”Hunnut kouluissa ja muslimiehdokkaat parlamentissa, moskeijat kirkkojen ja katedraalien lähellä ja kadulla rukoileminen ovat kaikki esimerkkejä siitä, miten ’välinpitämättömyys’ on mahdotonta eurooppalaisille, jotka huomaavat käyvänsä kiihkeää keskustelua julkisuudessa näkyvistä islamin merkeistä.”

Islamin tekee eurooppalaisittain poikkeavan näkyväksi juuri ”eletty uskonto”: huivit, julkinen rukous ja perinteisistä poikkeavat uskonnolliset tilat. Muslimien poliittisen ja sosiaalisen statuksen kuitenkin määrittelee se, miten ihmiset puhuvat näistä uskonnollisista käytännöistä ja uskonnon materiaalisista ilmentymistä. Uskonnon ja yksittäisten uskontojen yhteiskunnallinen rooli määrittyy siinä ”kiihkeässä keskustelussa” – diskurssissa – jota uskonnosta ja uskonnoista käydään. Nämä keskustelut puolestaan vaikuttavat uskonnollisten – ja uskonnottomien – ihmisten itseymmärrykseen ja sitä kautta tulevat potentiaalisesti osaksi elettyä uskontoa (ja uskonnottomuutta).

Diskursiivinen uskonnontutkimus

Diskursiivinen uskonnontutkimus on 2000-luvun toisella vuosikymmenellä vakiintunut nimitys lähestymistavoille, joita yhdistää ajatus kielen sosiaalista todellisuutta muokkaavasta luonteesta. Tiettävästi itse termiä käytti ensimmäisen kerran saksalainen uskonnontutkija Hans Kippenberg jo 1980-luvun lopulla. Englanninkielisessä maailmassa termiä on tehnyt tutuksi etenkin Kippenbergin oppilas, Groningenin yliopiston uskontotieteen professori Kocku von Stuckrad. Von Stuckradin lisäksi diskursiivinen uskonnontutkimus on ammentanut etenkin ”uskonnon kategorian” kriittisen tutkimuksen (critical religion) traditiosta. Sosiologisesti suuntautuneille diskurssitutkijoille etenkin Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin uskonnon sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset ovat olleet tärkeitä inspiraation lähteitä.

Diskursiivinen uskonnontutkimus on ennen kaikkea näkökulma, koska se ohjaa tutkijan katsetta. Diskursiivinen uskonnontutkimus ei lähde tietystä uskonnon määritelmästä, joka ohjaa sitä, mitä itse asiassa tutkitaan. Diskursiivinen näkökulma pitää uskonnon määrittelyä tutkimuksen kohteena ja aineistona, ei tutkimuksen lähtöpisteenä. Se voidaan ymmärtää myös lähestymistapana, koska eri muodoissaan se tarjoaa välineitä yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti kontekstualisoidun kielenkäytön tutkimukseen. Diskursiivisen uskonnontutkimuksen ymmärtäminen näkökulmana tai lähestymistapana muistuttaa myös siitä, että se tarjoaa yhden, toistaiseksi alihyödynnetyn näkökulman uskonnon tutkimukseen, mutta ei väitä, että kaikki uskonnontutkimukselle relevantit kysymykset ovat kielenkäyttöön liittyviä kysymyksiä. Se on kuitenkin keskeinen työkalu pohdittaessa uskonnon merkityksen rakentumista yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Se on erityisen relevantti lähestymistapa pohdittaessa uskonnollisen ja maallisen sekä hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän uskonnollisuuden rajankäyntiä. Uskonnosta puhutaan jatkuvasti myös esimerkiksi terrorismin, kansallisen identiteetin, maahanmuuton, hyvinvoinnin, jopa ilmastonmuutoksen yhteydessä. On vaikea kuvitella listaa polttavammista aiheista.

Diskursiivinen uskonnontutkimus on nimitys lähestymistavoille, joita yhdistää ajatus kielen sosiaalista todellisuutta muokkaavasta luonteesta. Kuva: Titus Hjelm

On tieteenalahistoriallisesti kiinnostavaa, että pieni Suomi on diskursiivisen uskonnontutkimuksen suurvalta. Viimeisen vuosikymmenen aikana suomalaiset tutkijat ovat julkaisseet alan keskeisiä kirjoituksia, olleet mukana tutkimussuuntausta määrittelevissä julkaisuissa ja organisoineet diskursiivista uskonnontutkimusta käsitteleviä sessioita kansainvälisissä konferensseissa. Tähän asti suurin osa näistä teksteistä on ollut saatavilla vain englanniksi. Viime vuonna julkaistu teos Uskonto, kieli ja yhteiskunta (toim. Titus Hjelm, SKS 2021) kokoaa ensimmäistä kertaa suomeksi diskursiivisen uskonnontutkimuksen kansainvälisten huippujen kirjoituksia yksien kansien väliin. Teos johdattaa lukijansa lähestymistavan metodologisiin periaatteisiin ja tarjoaa esimerkkejä tutkimuksista, joissa diskursiivista näkökulmaa on hyödynnetty esimerkiksi jatkosodan aikaisen ja jälkeisen papillisen retoriikan, ranskalaisen islamkeskustelun ja uskonrauhan häiritsemistä koskevien oikeusjuttujen analysointiin.

Uskonto on monia asioita ja se mitä ylipäätään ymmärrämme ”uskonnolla” on riippuvaista siitä, miten sen merkityksiä artikuloimme. Diskursiivinen uskonnontutkimus muistuttaa siitä, että sillä miten puhumme uskonnosta, on väliä.