Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näin myös uskontotieteellä. Uunituore apulaisprofessori, Titus Hjelm, kohtasi heti ensitöikseen tämän nimien moninaisuuden ja päätyi pohtimaan, miten parhaiten välittää muille se, mitä uskontotieteilijät oikein tekevät.
Aloitin uskontotieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa 1.1.2019. Yli yhdentoista vuoden University College Londonissa opettamisen jälkeen pohdin jo ennen toimeen astumistani, miten esittelen uuden tittelini vanhoille kollegoilleni Lontoossa. Suurin osa sähköposteistani on englannin kielellä ja halusin lisätä niihin allekirjoituksen, jossa näkyy uusi työnimikkeeni ja -paikkani. Suomalainen uskontotiede on helppo (samoin religionsvetenskap tai Religionswissenchaft). Mutta minkä alan apulaisprofessori itse asiassa olinkaan englanniksi?
Angloamerikkalainen religious studies ei ole koskaan rantautunut Suomeen, kun taas pitkään käytössä ollut comparative religion kuulostaa vanhahtavalta, eikä kata tieteenalan nykyistä moninaisuutta. Katsaus Helsingin yliopiston englanninkielisille sivuille kertoi, että virallisesti oppiaineen nimi on study of religions, eli uskontojen tutkimus. Yksi ensimmäisistä kotoutumisriiteistäni oli nimikyltin ripustaminen työhuoneen ovenpieleen.
Siihen kirjoitin tittelin kohdalle englanniksi Associate Professor in the Study of Religion.
En tunne Helsingin yliopiston uskontotieteen oppiaineen englanninkielisen nimen muutoksen historiaa (väitellessäni vuonna 2005 virallinen termi oli vielä comparative religion). Lähinnä mieleen tulee Oxfordin yliopiston teologian alan Study of Religions-maisteriohjelma, jossa voi opiskella ”kahta suurta (major) uskontoa”, joiksi luetellaan buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus, islam ja juutalaisuus. Tämä assosiaatio rohkaisi minua entistä enemmän jättämään s-kirjaimen pois religion-sanan lopusta. Miksi?
Ensinnäkin, uskontotieteen viime vuosikymmenten kuumimpia aiheita on ollut uskonto-käsitteen kulttuurisidonnaisuus sekä sen liittyminen kolonialismin synkkään perintöön. ”Uskontojen tutkimus” käsitteenä uusintaa tätä kyseenalaista lähestymistapaa. Erityisesti jos uskonnoiksi ymmärretään Oxfordin tapaan ”suuret” uskontoperinteet, kenttä kapenee sisällöllisesti. Uskontotiede on enemmän kuin perinteisesti ”maailmanuskonnoiksi” lueteltujen perinteiden tutkimusta.
Toiseksi, uskontotiede on monitieteinen. Uskontoperinteiden vertailevalla tutkimuksella on edelleen paikkansa uskontotieteessä, mutta uskonnontutkimus on epistemologisesti, teoreettisesti ja metodologisesti laajempi käsite. Erityisesti haluan mainita uskonnon sosiologisen tutkimuksen, jota Suomessa ja monessa muussa maassa tehdään lähes yksinomaan uskontotieteessä. Uskontososiologia on paitsi oma erikoistumisalani (entinen tittelini UCLssä oli Reader in Sociology), myös erittäin vahvasti edustettuna suomalaisessa uskontotieteessä. Uskontososiologian keskeiset kysymykset—maallistuminen, uskontoelämän individualisoituminen, jne.—eivät taas välttämättä liity lainkaan mihinkään yhteen tai useampaan uskontotraditioon, niin kuin ”uskontojen tutkimus” antaa ymmärtää.
Viimeiseksi, ja kaikkein tärkeimpänä, uskontotiede tarkastelee uskonnoksi nimettyä ilmiötä laajemmin kuin uskontoperinteiden näkökulmasta. Itse asiassa eräs uskontotieteen keskeisiä kysymyksiä on kuinka ”uskonto” –käsite itsessään rakentuu ihmisten vuorovaikutuksessa ja kielen välityksellä. Uskontotiede on uskonnontutkimusta siinäkin mielessä, että se kysyy, miten jostakin uskomusten ja käytänteiden järjestelmästä tulee legitiimi uskonto yhteiskunnan muiden osa-alueiden—esimerkiksi lain, poliittisen päätöksenteon ja myös tieteen—silmissä. Miksi kristillisillä kirkkokunnilla ei ole juurikaan vaikeuksia rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Suomessa, mutta pakanauskonnoiksi luettavilla yhteisöillä on?
Tähän liittyy myös kysymys hyvästä ja pahasta uskonnosta. Jokin yhteisö voidaan kyllä tunnustaa uskonnolliseksi, mutta vaikkapa sen mediakuvan tarkastelu osoittaa, että sitä pidetään julkisuudessa ”pahana” uskontona, koska sen katsotaan loukkaavan joitain yhteiskunnan ja kulttuurin moraalistandardeja. Pahaksi uskonnoksi leimautuminen ei kuitenkaan ole johdonmukaista: miksi naisten asema islamissa on nykypäivän Suomessa niidenkin huolenaihe, jotka eivät ole eläissään tavanneet yhtään muslimia? Naisten alistettu asema konservatiivisissa kristillisissä yhteisöissä sen sijaan ei ole saanut aikaan kansanliikkeitä, eikä vaikuttanut ihmisten äänestyskäyttäytymiseen. Kumpikaan kysymys ei ole vastattavissa uskontoperinteitä itseään tutkimalla. Kummatkin ovat kuitenkin legitiimejä uskonnontutkimuksen kysymyksiä. Lisättäköön vielä, että suomalainen uskontotiede on kansainvälisesti huippuluokkaa juuri tällaisten kysymysten tarkastelussa. Sillä, miten uskonnosta puhutaan, on väliä.
Yhden kirjaimen ero voi näyttää kosmeettiselta. Teenkö tässä nyt kärpäsestä härkästä? Eihän vanha comparative religionkaan vastannut suomalaisen uskontotieteen arkea? Tämä on totta, mutta jos yhden kirjaimen jättäminen pois mahdollistaa rikkaamman ymmärryksen siitä, mitä me uskontotieteessä teemme, en näe mitään syytä puhua englanniksi uskontojen tutkimuksesta uskonnontutkimuksen sijaan. Sillä, miten uskontotieteestä puhutaan, on väliä.