Hengellisestä väkivallasta on viime vuosina keskusteltu Suomessa paljon liittyen sekä evankelis-luterilaisen kirkon piirissä vaikuttaviin yhteisöihin että kirkon ulkopuolella oleviin kristillisiin liikkeisiin. Akateemisessa tutkimuksessa käsite on osoittautunut hyödylliseksi työkaluksi tutkittaessa uskonnollisten yhteisöjen sisällä esiintyvää vallankäyttöä sekä sen rakenteellisia reunaehtoja. Hengellisen väkivallan yhteisöllistä ja institutionaalista ulottuvuutta valottava tutkimus tarjoaa kiinnostavan näkökulman myös katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksiin, kirjoittaa Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Alexandra Bergholm.
Lokakuussa 2021 julkaistu raportti lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Ranskan katolisessa kirkossa on viimeisin kirkkoa ravistelleista hyväksikäyttöskandaaleista. Riippumattoman tutkimuskomission selvityksen mukaan jopa 330 000 lasta oli vuosien 1950 ja 2020 välisenä aikana joutunut kirkon tehtävissä toimineiden henkilöiden hyväksikäytön uhreiksi, ja hyväksikäyttöön syyllistyneitä arvioitiin olleen ainakin kolme tuhatta.
Vaikka Ranskan tapaus oli laajuudessaan järkyttävä, raportissa dokumentoidut väärinkäytökset eivät kuitenkaan olleet poikkeuksellisia. Vastaavanlaisia paljastuksia ja virallisia selvityksiä on tehty 1990-luvulta lähtien eri puolilla maailmaa esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa, Australiassa, Irlannissa sekä useissa Latinalaisen Amerikan maissa. Julkisuudessa mediahuomio on keskittynyt erityisesti papiston harjoittamaan lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta kokonaisuudessaan kirkollisen vallan väärinkäytössä on kyse monitahoisemmasta ilmiöstä, joka tilanteesta ja olosuhteista riippuen voi saada erilaisia fyysisen tai henkisen väkivallan muotoja.
Hengellisen väkivallan ulottuvuudet
Aini Linjakumpu määrittelee teoksessaan Uskonnon varjot (2015) hengellisen väkivallan väkivallaksi, jota ”perustellaan hengellisyyteen liittyvillä asioilla tai uskonnolliseen yhteisöön liittyvillä toimintatavoilla”. Kyseessä on siten uskonnollisen yhteisön sisäinen vallan ja hallinnan muoto, jossa johtajuuteen ja auktoriteettiin liittyvät käsitykset sekä oppijärjestelmän ja normien kautta muotoutuva kuriyhteisöllisyys ovat keskeisiä tekijöitä jäsenten välisten valtasuhteiden määrittymisessä.
Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa vakiintunut hengellisen hyväksikäytön (spiritual abuse) käsite korostaa niin ikään yhteisön sosiaalisten suhteiden epätasapainoa, joka mahdollistaa johtajien valta-aseman ja vaikutusvallan käyttämisen haavoittuvassa asemassa olevien manipuloinnin, kontrolloinnin tai mitätöinnin välineenä. Hengellisen väkivallan kokemuksen yksilölliset seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja vaikuttavat perustavanlaatuisella tavalla uhrien elämään. Yksilön minuutta, toimijuutta ja itsemääräämisoikeutta loukkaavien toimintatapojen traumatisoivaa vaikutusta onkin tutkimuksessa pidetty yhtenä hengellisen väkivallan keskeisenä piirteenä.
Hengellinen väkivalta on vallankäytön ja hallinnan muoto, jossa uskonnollisiin auktoriteetteihin ja yhteisöllisiin toimintatapoihin liitetyt merkitykset mahdollistavat haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten väkivaltaisen kohtelun. Kuva: WenPhotos via Pixabay
Katolisen kirkon kontekstissa keskustelu hengellisestä väkivallasta on keskittynyt etenkin siihen, miten kirkon institutionaaliset rakenteet ovat edesauttaneet vallan väärinkäyttöä sekä mahdollistaneet esimerkiksi hyväksikäyttötapausten systemaattisen salailun ja peittelyn. Institutionaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna ongelmia on tunnistettu muun muassa klerikalismissa eli hierarkkisesti rakentuneessa pappisvaltaisuudessa, joka on luonut vääristynyttä kuvaa papiston asemasta sekä moraalisesta erehtymättömyydestä. Selvityksissä on käynyt ilmi, että väärinkäytöksistä syytettyjä pappeja on saatettu siirtää eri tehtäviin tai toisiin hiippakuntiin sen sijaan, että tapauksia olisi tutkittu. Pyrkimys käsitellä tapaukset kirkon sisäisten käytänteiden mukaisesti on usein johtanut myös siihen, että kirkko on ollut haluton tekemään yhteistyötä viranomaisten kanssa sekä tunnustamaan ongelman laajuutta.
Muutoksen mahdollisuudet
Eri puolilla maailmaa paljastuneet tapaukset ovat osoittaneet, että hengelliseen väkivaltaan kytkeytyvät väärinkäytökset ovat katolisessa kirkossa syvälle juurtunut ongelma, jonka kitkemiseen ei ole välittömiä ratkaisuja. Ongelman tunnistaminen sekä sen erilaisten ilmenemismuotojen käsittely julkisuudessa ovat kuitenkin välttämättömiä ensiaskeleita kohti muutosta.
Tutkimuksessa tätä muutosprosessia on ajoittain luonnehdittu siirtymävaiheen oikeuden käsitteellä, joka yleisesti ottaen viittaa yhteiskunnallisen luottamuksen palauttamiseen ja sovinnon löytämiseen vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneen poliittisen järjestelmän sortumisen jälkeen. Katolisen kirkon tapauksessa siirtymävaiheen oikeuden toteutumisen edellytyksenä on pidetty ennen kaikkea väärinkäytösten avointa kohtaamista sekä uhrien kokemuksen kuulemista ja tunnustamista. Vääryyksien korvaamisessa ei ole kyse vain rahallisista hyvityksistä, vaan kenties jopa tärkeämpää on sen myöntäminen, että kirkon institutionaaliset rakenteet ja käytänteet ovat osa ongelmaa.
Väärinkäytösten tunnustaminen merkitsee myös menneisyyden kohtaamista sekä historian epäkohtien käsittelyä. Muun muassa Irlannissa ja Kanadassa tehdyt viralliset selvitykset ovat paljastaneet systemaattista kaltoinkohtelua katolisten uskonnollisten järjestöjen ylläpitämissä laitoksissa, joiden toimintaa yhteiskunta tuki aktiivisesti. Irlannissa väärinkäytösten nouseminen julkiseen keskusteluun on tapahtunut osana laajempaa yhteiskunnallista murrosta, jossa kirkon valta-asema ja moraalinen auktoriteetti on viime vuosikymmenien aikana joutunut enenevissä määrin kyseenalaiseksi. Jää nähtäväksi, missä määrin vastaavanlaisia kehityskulkuja tullaan näkemään myös muissa katolisissa maissa ja kuinka kauaskantoisia niiden vaikutukset ovat kirkon instituutiolle.
Kirjoittaja piti syksyllä 2021 Helsingin yliopistossa kurssin aiheesta Spiritual Abuse in the Catholic Church ja kiittää kaikkia kurssin osallistujia hienoista keskusteluista.