Keskustelua uskonnosta julkisessa tilassa

Lukuaika: 2 min.

”Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa” -hankkeen seminaari keräsi yhteen suomalaisia ja eurooppalaisia uskonnon ja julkisen tilan asiantuntijoita. Seminaarin keskusteluissa korostuivat vähemmistöuskontojen problematisointiin ja hallinnointiin liittyvät teemat, ja toisaalta viranomaisten ja uskonnollisten vähemmistöjen usein toisistaan eroavat käsitykset uskonnosta. Uskontolukutaidolla onkin edelleen olennainen tehtävä monimuotoisen ja moniarvoisen julkisen tilan ymmärtämisessä ja siihen liittyvässä viranomaistyössä, kirjoittaa Helsingin yliopiston uskontotieteen väitöskirjatutkija Helmi Halonen. 

Kaksipäiväinen Religion in Diverse Public Space -seminaari käsitteli uskontoa julkisessa tilassa ja viranomaistoiminnassa erityisesti uskontolukutaidon näkökulmasta. Seminaarin keynote-luennoissa FT Sabrina Pastorelli (Centre Maurice Halbwachs, Ranska) analysoi Ranskassa käytyä kiivasta keskustelua liittyen uskonnon paikkaan julkisessa tilassa, ja Ragna Lillevik (Fafo Institute for Labour and Social Research, Norja) puolestaan norjalaisten kansalaisjärjestöjen roolia ongelmallisiksi koettuihin uskonnollisiin perinteisiin puuttumisessa. Lisäksi seminaariin kuului paneelikeskustelu, jossa alan asiantuntijat keskustelivat uskontolukutaidosta viranomaistyössä, sekä aihetta tutkivien Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoiden seminaari.  

Keskustelu uskonnosta julkisessa tilassa on eurooppalaisessa kontekstissa usein keskustelua islamista, etenkin silloin, kun uskontoa problematisoidaan jollakin tapaa. Etenkin islamista puhuttaessa uskontokeskustelu on liitetty myös turvallisuuteen. Karin Creutz avasi tutkijaseminaarin alustuksessaan turvallistamisen näkökulmaa, eli sitä, miten tietyt ilmiöt tai ihmisryhmät luokitellaan turvallisuuskysymyksiksi. Pastorellin mukaan islamin turvallistamisessa uhan nähdään kohdistuvan paitsi konkreettiseen, fyysiseen turvallisuuteen – kuten silloin, kun islam yhdistetään terrorismiin – myös kansakunnan identiteettiin.  

Kuva: Gerd Altamann via Pixabay

Hyväksyttävää uskonnollisuutta? 

Sekä Pastorelli että Lillevik kuvasivat luennoissaan ”hyvän” ja ”pahan” uskonnon tematiikkaa. Ranskassa valtion ja uskonnon toisistaan erottamisen periaate (laïcité) ei Pastorellin mukaan enää tarkoita niinkään valtion puolueettomuutta, vaan keinoa erotella hyväksyttävät ja ei-hyväksyttävät uskonnollisuuden muodot toisistaan. Norjan kontekstissa puolestaan uskontoon kohdistuvat epäluulot ovat Lillevikin mukaan kytköksissä liberaaleihin arvoihin ja esimerkiksi huoleen naisten ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen asemasta uskonnollisissa yhteisöissä. Julkisessa keskustelussa korostetaankin ongelmallisina pidettyjä perinteitä kuten pakkoavioliittoja, tyttöjen ympärileikkausta tai kunniaan liittyvää väkivaltaa.  

Tämänkaltaisessa julkisessa keskustelussa ”hyvällä” uskonnolla tarkoitetaan yksityiselämän piirissä pysyvää, maltillista ja arvoiltaan liberaalia uskonnollisuutta. ”Paha” tai vääränlainen uskonnollisuus on puolestaan julkista, näkyvää tai erityisen vanhoillista, ja sen nähdään siten uhkaavan yhteiskunnan arvoja tai sekulaaria identiteettiä. Toisin sanoen tällöin edellytetään, että vähemmistöuskontoja tulisi harjoittaa valtauskonnon tai -kulttuurin mallin mukaan. Ranskassa esimerkiksi valmistellaan parhaillaan uutta separatismin vastaista lakia, jonka puitteissa uskonnollisten yhteisöjen on muun muassa sitouduttava ”tasavallan periaatteiden” noudattamiseen. Samoin protestanttisissa Pohjoismaissa julkista uskonnonharjoittamista pidetään herkästi epäilyttävänä tai jopa uhkaavana.  

Uskonto ei kuitenkaan kaikille ja kaikkialla tarkoita pelkästään yksityistä uskomista. Päinvastoin uskonnon yhteisölliset tai toiminnalliset ulottuvuudet voivat monelle olla merkityksellisempiä kuin henkilökohtainen usko. Uskontolukutaitoa viranomaistyössä käsittelevässä paneelikeskustelussa korostettiinkin nimenomaan uskonnon monimuotoisuuden ymmärtämistä uskontolukutaidon tärkeimpänä elementtinä.  

Kenelle uskontokeskustelu kuuluu? 

Julkisessa uskontokeskustelussa ohitetaan helposti vähemmistöuskonnon harjoittajien omat kokemukset ja tulkinnat. Esimerkiksi väitöskirjatutkija Katri Karhusen mukaan hijabia tyypillisesti pidetään uskonnollisena symbolina, jonka käyttö on henkilön oma valinta. Sen sijaan Karhusen haastattelemat, hijabia käyttävät naiset eivät niinkään nähneet hijabia tapana ilmaista uskonnollista identiteettiään julkisesti, vaan osana siveellistä pukeutumista, jota ilman he tunsivat olonsa alastomiksi. 

Seminaarin keskusteluissa nousikin toistuvasti esiin toive siitä, että vähemmistöt tulisivat kuulluksi heitä koskevissa kysymyksissä. Toisaalta tämä puolestaan ohjaa kysymään, kenellä on oikeus puhua tietyn ryhmän äänellä. Pastorelli toi esiin Ranskan islamilaisen neuvoston, jota saatetaan kyllä kuulla muslimeita koskevissa kysymyksissä, mutta jonka jäsenet ovat koko muslimiväestöön verrattuna suuremmalta osin miespuolisia, konservatiivisia ja julkisesti uskontoaan harjoittavia. Tällöin monimuotoista uskontoperinnettä ja sen harjoittajia edustaa julkisessa keskustelussa tietty ryhmä, jonka näkemykset tai tavoitteet eivät välttämättä ole kaikilta osin samoja kuin koko muslimiväestön. 

Uskonnonvapauteen kuuluu vapaus harjoittaa ja toisaalta olla harjoittamatta uskontoa. Näitä nimitetään positiiviseksi ja negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi. Olisikin pohdittava sitä, mistä lopulta haluamme puhua, kun puhumme uskonnonvapaudesta. Pastorelli esitteli luennossaan ranskalaista mallia, jossa julkista tilaa pidetään neutraalina, uskonnoista vapaana alueena, ja uskonnonharjoitus pyritään pitämään tiukasti yksityiselämän piirissä. Tämän katsotaan suojelevan ennen kaikkea kansalaisten negatiivista uskonnonvapautta eli ”vapautta uskonnosta”. Toisaalta positiiviseen uskonnonvapauteen taas kuuluu vapaus harjoittaa uskontoaan paitsi yksityisesti myös julkisesti.  

Kuva: Mentatdgt via Pexels

Puhe uskonnosta julkisessa tilassa onkin usein puhetta positiivisen ja negatiivisen uskonnonvapauden yhteensovittamisesta. Tämänkaltaisen keskustelun käyminen kunnioittavasti ja rakentavasti edellyttää sen osapuolilta ymmärrystä uskonnonvapauden periaatteista ja uskonnosta laajemminkin. Seminaarissa käytyjen keskustelujen perusteella uskontolukutaidolla onkin kasvavissa määrin merkitystä viranomaistyöhön ja julkisen tilan hallinnointiin liittyvissä kysymyksissä. 

Seminaarin järjestäjä on Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Argumenta-hanke (2019-2021). 

Vastaa