Kasvatustieteellinen tutkimus on keskittynyt pääosin hyvyyden tarkasteluun ihmisen moraalisen olemassaolon synkempien puolten, kuten pahuuden, jäädessä usein tutkimattomiksi ihmistoiminnan alueiksi. Pahuuden tutkiminen voi kuitenkin osaltaan edistää kestävän tulevaisuuden edellytyksiä, kirjoittaa Helsingin yliopiston kasvatustieteen väitöskirjatutkija Emma Kurenlahti.
Elämme keskellä useiden kriisien aikakautta. Korona, ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, kulttuurien katoaminen ja demokratian rapautuminen luovat keskuuteemme uhkien täyteistä nykyhetkeä ja tulevaisuudenkuvaa, jossa kärsimykseltä, epäoikeudenmukaisuudelta ja ennenaikaiselta kuolemalta ei voida välttyä.
Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen pahuuden rakentumista kasvatuksessa lukuisten uskomus- ja moraalijärjestelmien vuorovaikutuksessa kestävyyskriisien aikakautena. Lähestyn pahuutta sekulaarina ilmiönä filosofi Claudia Cardin pahuuden määritelmää mukaillen täysin moraalisesti perustelemattomana ja hyväksymättömänä toimintana, joka uhkaa hyvyyden olemassaoloa.
Tulkitsen pahuuden määritelmien ilmenevän kasvatuksen kontekstissa konstruktioina, joita voidaan määrittää hyvin eri tavoin erilaisten ihmisryhmien ja yksilöiden tasoilla. Käytännössä tällöin esimerkiksi lasten, huoltajien ja kasvatus- ja opetusalan työtekijöiden ilmentämät määritelmät voivat olla keskenään ristiriitaisia ja johtaa jopa konflikteihin arjessa. Pahuuden moninaisten määritelmien ja siitä käytävien neuvotteluiden kannalta keskeiseksi kysymykseksi muodostuu tällöin se, kenellä oikeastaan on valtaa määrittää moraalia osana institutionaalista kasvatusta. Ja se, millaiseen huoltajien kanssa tehtävään yhteistyöhön ja lasten osallisuuteen moraalinen toiminta päiväkodeissa ja kouluissa lopulta perustuu. Kuka saa tuomita ja kenet?
Pahuuden rakentumista on tutkittu pitkälti suhteessa ihmistodellisuuteen. Kuitenkin lukuisten kestävää tulevaisuutta hahmotelleiden tutkijoiden suunnalta on esitetty, että tapamme määrittää ihmisen suhdetta muihin eliöihin ja luontoon on muututtava kestävyyden saavuttamiseksi. Mielenkiintoinen ihmiskeskeistä ajattelua haastava kysymys onkin, millaisia rooleja muunlajiset eliöt ja luonnon kokonaisuudet saavat suhteessa pahuuteen osana kasvatustoimintaa.
Kuva: Ria Sopala Pixabaystä.
Viaton ja paha lapsi
Pahuuden käsite liitetään harvemmin nykyaikana länsimaissa kasvatustoimintaan todennäköisesti siitä syystä, että sen käyttö yhdistetään usein kristillisen perinteen syntiin ja vanhoihin käytäntöihin, joilla pyrittiin karkottamaan pahuus pois lapsista fyysisen kurittamisen avulla. Pahuuden leimaa on myös käytetty laajemmin yhteiskunnan tasolla varsin tehokkaasti vastapuolen toimijoiden dehumanisaation edistämiseen ja näihin kohdistetun väkivallan oikeuttamiseen. Pahuuden käsitteeseen liittyvän historiallisen taakan lisäksi pahuuteen liittyviä teemoja saatetaan vieroksua kasvatuksen kontekstissa myös siksi, että lapsuus koetaan usein viattomana aikana, johon pahuuden pohtiminen ei vielä kuulu. Siksi pahuus ilmiönä on helpompi ohittaa tässä yhteydessä.
Pahuus ei ole kuitenkaan kadonnut lapsuudesta ja lasten maailmasta, jossa esimerkiksi kiusaaminen ja ötököiden murskaaminen päiväkodin pihalla ovat varsin arkisia ilmiöitä. Vaikka lapset eivät voi olla vielä täysin moraalisesti vastuussa toiminnastaan, on näissä esimerkeissä havaittavissa pahuudeksi määriteltäviä piirteitä. Keskusteluissani opettajien ja lastenhoitajien kanssa on esiintynyt myös pahuutta edustavan lapsen määritelmä. Kyseisen lapsen on koettu tuottavan toistuvasti tarkoituksella toisille kärsimystä.
Kuva: jessica jasmine Pixabaystä.
Pahuus ihmisen olemassaoloon liittyvänä ilmiönä
Koska pahuuden voidaan tulkita liittyvän myös lapsuuteen ja lapsiin, on mielekästä tarkastella sitä, miten pahuutta perustellaan ja selitetään kasvatuksen arjessa. Kuvataanko pahuutta lähtökohtaisesti ihmisyyteen liittyvänä ilmiönä vai asetetaanko pahuus hyvän ihmisen tai ihmisryhmän ulkopuolelle sisäryhmälle täysin vieraana ”pahan lapsen” tai ”pahan ihmisen” ominaisuutena. Yhteiskunnallisen ihmisryhmien välisen polarisaation ehkäisemiseksi on tärkeää tutkia tätä pahuuden identifioimista ja dikotomista hyvä-paha -ajattelua kasvatuksen tuottamana ilmiöinä, jotta vastakkainasettelu ”hyvisten” ja ”pahisten” välillä ei muodostu ihmistoimintaa osin tiedostamattomasti ohjaavaksi narratiiviksi.
Kestävän tulevaisuuden edellytys saattaakin olla se, että suoraviivaisen hyvä-paha -ajattelun sijaan kasvatuksessa pahuus mielletäisiin kaikkia ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi, josta yhdessä pyritään poispäin ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta. Tällöin pahuuden mahdollisuus on jatkuvasti läsnä meissä kaikissa ja kriittinen suhde myös omaa toimintaa kohtaan säilyy. Tämän seurauksena myös pahuuden leima voi menettää merkitystään vastapuolen dehumanisaation välineenä ja pahuutta ei aseteta aina ”moraalisesti puhtaan” yhteisön tai ihmisen ulkopuolelle.
Myös muunlajisten eliöiden näkökulmasta tulkittuna ihmisen toiminta näyttäytyy pahuuden näkökulmasta varsin kyseenalaiselta. Voimmeko asettaa pahuutta ihmisyyden ulkopuolelle aikana, jona tuhoamme toisia lajeja ja elämän edellytyksiä kiihtyvää vauhtia planeetallamme?