Yksi koulujen katsomusopetuksesta käydyn keskustelun juonne on kysymys siitä, tulisiko oppilaille järjestää kaikille yhteistä katsomusopetusta. Kasvatustieteen tohtori Vesa Åhs kirjoittaa aiheesta oppilaiden kokemusten ja käsitysten pohjalta.
”Se on vähän niin kuin opettelisi kirjeistä… mutta silloin se pääjuttu ei ole vain miten ne kirjeet toimii, vaan myös se, mitä niihin oikeesti kirjoitetaan.”
Kyseinen sitaatti on väitöskirjastani, jossa tutkin osittain yhdistettyä katsomusopetusta eli uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetusta, jossa yläluokkien oppilaat opiskelevat yläkoulun aikana välillä ryhmärajat ylittäen samoilla oppitunneilla ja välillä erikseen. Väitöskirjassani tarkastelen näitä osittain yhdistettyjä opetuksen järjestelyitä helsinkiläisissä yläkouluissa sekä oppilaiden, opettajien että huoltajien näkökulmasta.
Sitaatissa oppilas pohtii sitä, mitä hyötyä yhdessä käydystä katsomuksiin liittyvästä keskustelusta on koulussa. Hän vertaa katsomuksista opiskeltavaa tietoa kirjeen toimintaperiaatteiden oppimiseen. Kuka tahansa voi oppia mikä on kirje, mutta vasta yhdessä keskusteleminen voi auttaa ymmärtämään kirjeen sisältöä, jonka toinen ihminen on siihen kirjoittanut.
Tutkimuksessani havaitsin, että oppilaat pitivät yhteisen keskustelun mahdollisuuksia toivottavina. Heille keskustelun anti oli nimenomaan se, että he saivat koulussa opettajan luoman tilan, jossa asioista voitiin keskustella ja kysyä. Tämä tila oli tarpeellinen, sillä vaikka oppilaat viettävät luokkatovereidensa kanssa muuten aikaa, katsomuksiin liittyviä kysymyksiä ei herkästi oteta esille. Yhteiselle tilalle näiden teemojen käsittelyyn oli siis tilausta, vaikka myös omissa erillisissä ryhmissä saatua opetusta arvostettiin. Yhteiseen opetukseen liittyi tutkimuksessani monia tärkeitä teemoja ja huomioita, mutta keskityn tässä kirjoituksessa tarkastelemaan sitä, millä tavoin oppilaat hahmottivat yhteistä tilaa katsomuksiin liittyvän kohtaamisen ja keskustelun kannalta.
Keskustelu auttaa hahmottamaan elämänkatsomusta
Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että syvällinen perehtyminen omaan katsomukseen eriytetyissä katsomusaineiden ryhmissä voi tarjota erityisesti vähemmistöasemaan kuuluville tärkeän ja turvallisen tilan käsitellä katsomukseen, kulttuuriin ja kansallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Toisaalta tiukan ryhmäjaon on nähty myös heikentävän oppilaan mahdollisuutta yksilöllisen elämänkatsomuksen pohtimiseen, kun oppilaalle on tarjottu ”valmis” katsomus, jota kohti hänen tulisi kasvaa.
Oman tutkimukseni tulosten pohjalta voidaan havaita, että tutkituissa kouluissa yhteisellä, ryhmärajat ylittävällä keskustelulla ja oppimisella oli oppilaiden katsomukselliselle pohdinnalle ja yhdenvertaisuuden kokemiselle tärkeä rooli. Kuten elämänkatsomusta psykologisesta näkökulmasta tarkastelevat teoriat huomioivat, yhteisellä keskustelulla ja elettyjen katsomusten kohtaamisella ei ole merkitystä ainoastaan kielenkäytön ja kohtaamisen oppimiselle, vaan myös oman elämänkatsomuksen rakentumiselle.
Yhteisissä luokkahuoneissa jouduttiin oppilaiden mukaan pohtimaan aktiivisemmin omaa kielenkäyttöä ja toimintaa. Miten puhun uskonnoista ja muista katsomuksista samalla huomioiden, että kysymykseni tai näkemykseni ei loukkaa muita? Yhteinen keskustelu ja varsinkin sen aloittaminen ei siis aina ole helppoa, mutta sen harjoittelu ammattitaitoisten opettajien ohjaamana voi tarjota enemmän kuin kohtaamisen teoreettinen opiskelu.
Miten hyvää keskustelua luodaan?
Yhteisen keskustelutilan luomisessa on tärkeää huomioida yhteinen käsitteistö ja katsomustietoisuuteen liittyvät tekijät. Katsomustietoisuus rakentuu monista eri tekijöistä, mutta omassa tutkimuksessani korostuivat erityisesti itsereflektio, valmius kuunnella ja empatiakyky. Nämä taidot ja niiden opettaminen koulussa tulisi nähdä tärkeinä, puhuttiinpa sitten oppilaasta tai opettajasta. Opettajan kohdalla itsereflektio liittyy erityisesti oman tietopohjan riittävyyteen sekä oman katsomuksen mahdollisiin vaikutuksiin: miten suhtaudun itse eri uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin katsomuksiin? Toisaalta valmius kuunnella ja empatiakyky liittyvät opettajan sensitiivisyyteen oppilaiden kohtaamisessa. Erityistä arvostusta saivatkin ne oppimistilanteet, joissa opettaja rohkaisi oppilaita pohtimaan ja kertomaan itse, tekemättä kuitenkaan oletuksia oppilaan katsomustaustan perusteella. Onnistuneet tunnit nojasivat opettajan vankkaan yhdenvertaisuuden vaalimiseen ja opetuksen arvopohjan tuntemiseen.
Oppilaiden kohdalla yhteistä keskustelua tukivat samat seikat. Itsereflektio omaan elämänkatsomukseen liittyen onkin yksi katsomusopetuksen keskeisistä tavoitteista, jonka voidaan nähdä lisääntyvän myös keskustelussa. Yhteinen keskustelu rakentuu kyvystä kuunnella ja olla tarkkaavainen. Näiden taitojen harjoittelu on keskeisessä asemassa: mitä toinen sanoo, mitkä asiat ilahduttavat tai suututtavat? Eräs haastateltava puhui hienosti ”hiljaisesta tarkkaavaisuudesta”, jolla hän tarkoitti aktiivista kuuntelua: joskus paras tapa kunnioittaa toisen katsomusta on kuuntelu, ei samanmielisyyden tai erimielisyyden ilmaiseminen. Kysymys kuuluukin, miten aktiivisen kuuntelun taitoja voitaisiin tukea koulussa entistä paremmin aikana, jolloin tarkkaavaisuutemme kohtaa muutenkin haasteita?
Empatiakyvyllä oppilaiden kohdalla viitataan haluun ymmärtää, mitä katsomus merkitsee toiselle yksilölle. Tämä ei tarkoita yksimielisyyttä katsomuksellisista kysymyksistä, koska sitä ei koskaan voida täysin saavuttaa. Oppilaiden näkemysten mukaan tämä tarkoittaa kuitenkin asettumista toisen asemaan siinä, millainen rooli katsomuksella on hänen elämässään. Tämä merkitsee, kuten eräs haastateltava sanoi, ”hetkellistä toisen silmin näkemistä”. Vaikka täysin eriytetyissä ryhmissä itsessään on valtavasti katsomuksellista monimuotoisuutta, tämä saattaa jäädä monen oppilaan näkökulmasta piiloon, minkä vasta yhteinen keskustelu voi tuoda esille.
Kuten kansainvälisissä katsomusopetusta käsittelevissä tutkimuksissa on huomioitu, katsomusopetus ja erityisesti uskonnonopetus ovat monesti painottaneet enemmän akateemista kysymystä siitä, mitä uskonnot ja katsomukset ovat. Tämän rinnalle tulisi kuitenkin nostaa yhtä tärkeäksi kysymys ”mitä uskonto tai katsomus voi merkitä ihmiselle?”. Tähän vastatakseen on pedagogisesti painotettava myös keskustelua, pohdintaa ja yhteistä kuuntelua.