Onko hyödyllistä olla ”uskonto” – myös pandemian aikaan?

Kysymys siitä, onko hyödyllistä olla uskonto, nousee esiin aika ajoin. Näin on käynyt myös pandemian aikana, kirjoittaa uskontotieteen dosentti, yliopistonlehtori Teemu Taira.

Suomessa luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on laissa määritelty erityisasema. Muilla yhteisöillä on mahdollisuus hakea rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan statusta. Sen saamisessa on muutamia tunnustettuja etuja. Rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada vihkimisoikeuden. Ne voivat tulla osaksi koulujen uskonnonopetusta, kunhan lisävaatimukset täyttyvät (opintosuunnitelma, riittävä määrä uskontokunnan jäseniä oppilaina). Ne voivat hakea valtionavustusta ja saavat erityisen lain suojan. Myös rekisteröinnin mahdollinen myönteinen vaikutus yhteisön julkisuuskuvaan voi olla motivoiva tekijä.

Vähemmän julkisuudessa keskusteltu etuoikeus nousi esiin, kun Aluehallintovirasto ilmoitti kokoontumisrajoituksista tiedottaessaan 13.10.2020, etteivät ne koske uskonnollisia yhteisöjä:

”Aluehallintoviraston määräämät kokoontumisrajoitukset eivät koske uskonnollisten yhteisöjen järjestämiä jumalanpalveluksia ja muita vastaavia toimituksia, jotka kuuluvat yhteisöjen tavanomaiseen uskonnolliseen toimintaan ja jotka järjestetään julkista uskonnonharjoittamista varten yhteisön omissa tai niitä vastaavissa tiloissa. Jumalanpalvelusten lisäksi näitä ovat esimerkiksi messut, vesperit ja ristisaatot. Aluehallintovirastolla ei ole lain mukaan toimivaltaa rajoittaa tällaisia tilaisuuksia.”

Aluehallintovirasto siis määrää rajoituksia koskien ”yleisiä kokouksia” ja ”yleisötilaisuuksia”. Edellinen tarkoittaa lähinnä mielenosoituksia, jälkimmäinen kattaa konsertit, markkinat, teatteriesitykset, urheilutapahtumat ja jopa yhtiökokoukset. Niihin ei kuulu esimerkiksi huvipuistot, maauimalat ja toritoiminta, koska niiden katsotaan kuuluvan jatkuvan toiminnan piiriin. Tarkat määritelmät löytyvät kokoontumislain toisesta pykälästä ”Soveltamisala”.

Aluehallintovirasto kohtelee uskonnollisia yhteisöjä poikkeuksena siksi, että toimivalta rajoittuu ”yleisiin kokouksiin” ja ”yleisötilaisuuksiin”. Tämä perustuu kokoontumislakiin, joka määrittelee uskonnon poikkeustapaukseksi:

”Tätä lakia ei sovelleta julkisyhteisöjen järjestämiin virallisiin tilaisuuksiin eikä uskonnollisten yhdyskuntien tunnusomaiseen toimintaan kuuluviin tilaisuuksiin, jotka järjestetään julkista uskonnonharjoitusta varten yhdyskunnan omissa tai niitä vastaavissa tiloissa.” (Kokoontumislain toinen pykälä.)

Käytännössä tämä tarkoittaa, että Aluehallintoviraston antaessa kokoontumisrajoituksia tartuntalain nojalla pandemian aikana, jumalanpalvelukseen ja vastaaviin saa mennä ihmisiä niin paljon kuin mahtuu, mutta rajoitukset ulottuvat esimerkiksi mielenosoituksiin, elokuvateattereihin ja urheilutapahtumiin.

Tietenkään lupa ei tarkoita, että sen saaneet käyttäisivät sitä. Todennäköisesti kirkot ja muut uskonnolliset yhdyskunnat noudattavat Aluehallintoviraston suosituksia turvaväleistä ja hygieniakäytännöistä, joilla pandemian leviämistä pyritään estämään. Ja näin on pääosin tehtykin. Se, että esimerkiksi rippikoulussa joku saa koronaviruksen, ei poikkea merkittävästi siitä, että joku saa sen metrossa, baarissa, kuntosalilla, elokuvateatterissa, jääkiekko-ottelussa tai työpaikalla. Suomessa on toistaiseksi tiedossa yksi esimerkki siitä, että virus pääsee leviämään merkittävästi uskonnollisessa yhteisössä. Maailmalla näitä esimerkkejä on useampia, varsinkin pandemian alkuajoilta. On helppo toivoa, että uskonnolliset yhteisöt noudattaisivat suosituksia. Jumalanpalveluksia ja niitä vastaavien kokousten estäminen vaatisi kuitenkin monimutkaisemman perustelun tietoisesta viruksen levittämisestä, ja se tapahtuisi todennäköisesti vasta, kun virusta olisi levitetty. Tosiasia on se, että syystä tai toisesta kokoontumislakiin on kirjattu pykälä, joka antaa uskonnollisille yhteisöille erivapauden.

On huomattava, että erivapaus koskee evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon lisäksi vain rekisteröityneitä uskonnollisia yhdyskuntia. Se ei koske pastafareja, wiccoja tai skientologeja, mutta ei myöskään mitä tahansa muslimiyhteisöä. Kuvitellaan tilanne, jossa muslimit pitävät toiminnalleen tunnusomaisia kokoontumisia moskeijassa. Kuvitellaan edelleen, että he eivät ole rekisteröityneet uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, vaan esimerkiksi ihan tavalliseksi yhdistykseksi. Tällaisessa tapauksessa Aluehallintoviraston kokoontumisrajoitukset ulottuisivat heihin. Uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityneet muslimit voisivat jatkaa kokoontumisiaan rajoitteista huolimatta, muut muslimit eivät.

Esimerkki on kuvitteellinen, mutta ei epäuskottava, sillä suomalaisista muslimeista vain pieni osa kuuluu rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Suomessakin tunnetaan muutaman vuoden takaa tapaus, jossa moskeijan töhrimistä verellä ei voitu pitää uskonrauhan rikkomisena, koska moskeijaa ylläpitävät eivät olleet rekisteröityneet. Uskonrauhaa koskeva lakipykälä ulottuu vain rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tästä esimerkistä on kirjoittanut Tuomas Äystö.

Uskonnoksi luokittuminen on siis hyödyllistä sikäli, että se tuo mukanaan etuoikeuksia. Käytössä oleva systeemi myös ohjaa yhteisöjä ja yhdistyksiä rekisteröitymään ja mieltämään toimintansa nimenomaan uskonnolliseksi. Siihen valtiovalta ja lainsäädäntö tarjoavat puitteet. Arkielämässä suurin osa kansalaisista ei kiinnitä tähän sen suuremmin huomiota. Pandemian aikana kuitenkin oma turvallisuus on osin riippuvainen muiden ihmisten käyttäytymisestä, ja uskonnollisten yhteisöjen jääminen rajoitusten sovellusalueen ulkopuolelle tuntuu monista yllättävältä. Siksi juuri Aluehallintovirastoa koskeva esimerkki on omiaan herättelemään ihmisten kiinnostusta kysymyksiin, millä eri tavoin ja miksi ”uskonto” on erityisasia lainsäädännössä ja yhteiskunnassa laajemmin. Vasta sen selvittämisen jälkeen olisi luontevampaa käydä keskustelua siitä, onko erityisasema perusteltu tai toivottava asia.