Ympäristöahdistus ja eksistentiaalinen resilienssi

Viime vuosina on käynyt ilmi, että ihmisillä on kohtalaisen runsaasti niin kutsuttua ympäristöahdistusta: vaikeita tuntemuksia, jotka johtuvat merkittävässä määrin ympäristökriisistä ja siihen liittyvistä uhkakuvista. Tässä tilanteessa tarvitaan resilienssiä, eli kykyä säilyttää toimintakyky ja eheys riittävällä tavalla muutosvoimien keskellä, kirjoittaa Helsingin yliopiston ympäristöteologian dosentti Panu Pihkala.

Tässä tekstissä tarkastelen resilienssin muotoja, joita ympäristöahdistuksen suhteen tarvitaan. Ympäristöahdistukseen liittyy monenlaisia tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta, surua, syyllisyyttä, suuttumusta, epätoivoa, lamaannusta ja häpeää. Eri ihmisillä on kokemusmaailmassaan erilaisia yhdistelmiä näistä tunteista. Lähtökohtaisesti nämä vaikeat tunteet eivät ole ongelma, vaan pikemminkin se, että niitä ei tunnisteta tai pystytä käsittelemään, jolloin ne patoutuvat ja aiheuttavat ahdistusta sekä muita komplikaatioita, kuten vihaista kommunikaatiota.

Olen tutkinut aihetta vuosien ajan: taustani on teologian ja uskonnon tutkimuksessa, mutta ympäristöahdistus-tutkimustani leimaa tieteidenvälisyys. Edustan laveasti määriteltynä niin kutsuttua psykososiaalista tutkimusotetta, jossa otetaan huomioon sekä psyykkisiä että sosiaalisia tekijöitä. Uskonnontutkijan taustani tuo tähän tarkasteluun myös katsomuksellisuuden ja merkitysjärjestelmien ulottuvuuden eli sen, millaisia syviä, elämänkatsomukseen liittyviä tekijöitä ympäristöahdistuksen ilmiöön liittyy.

icebergs

Photo by Guillaume Falco on Pexels.com

Psykologi Leslie Davenport on kirjoittanut Emotional Resiliency in the Era of Climate Change -kirjan siitä, kuinka ilmastonmuutoksen aikana tarvitaan kasvavaa huomiota niin kutsuttuun emotionaaliseen resilienssiin. Emotionaalinen resilienssi tarkoittaa tunnetaitoja, jotka mahdollistavat tunne-elämän riittävän eheyden ja sitä kautta toimintakyvyn säilymisen myös ekokriisin aikana. On selvää, että yksilö voi harjoittaa monia resilienssiin liittyviä taitojaan, mutta on tärkeää korostaa, että kyse ei ole pelkästään yksilöllisestä asiasta. Resilienssin määrään vaikuttavat lukuisat sosiaaliset tekijät ja yhteisöjen toimintatavat.

Osa tutkijoista ja ajattelijoista on ehdottanut, että tarvitaan vielä pidemmälle ulottuvia taitoja. Ympäristökasvatuksen tutkija Blanche Verlie hahmottelee tuoreessa artikkelissaan ”affektiivista adaptaatiota” eli kykyä sopeutua tunnetasolla muuttuviin olosuhteisiin. Erot emotionaalisen resilienssin ja affektiivisen adaptaation välillä eivät ehkä ole niin suuria kuin mitä Verlie väittää, mutta hän esittää tärkeitä huomioita siitä, kuinka syvälle meneviä tunnetaitoja ekokriisi ihmisiltä vaatii.

Itse olen tarkastellut myös emotionaalisen resilienssin taustalla piirtyvän niin kutsutun eksistentiaalisen resilienssin tarvetta ja haasteita. Tässä olen osaksi ammentanut brittiläisen ympäristöfilosofin John Fosterin ajatuksista, mutta tarkastelen aihetta laajemminkin eksistentiaalisen ajattelun valossa (filosofia, psykologia, teologia). Eksistentiaalisella resilienssillä tarkoitan riittävää kykyä elää ”olemassaolokysymysten” kanssa ekokriisin aikana. Sellaiset ihmiselämään kuuluvat peruskysymykset, joita eksistentiaalinen ajattelu on pitkään tarkastellut, aktivoituvat uusissa konteksteissa ympäristökriisin aikana.

Esimerkiksi teologi ja filosofi Paul Tillichin malli eksistentiaalisen ahdistuksen eri muodoista auttaa jäsentämään eräitä ympäristöahdistuksen ulottuvuuksia. Hivenen yksinkertaistaen, Tillich ajatteli, että eksistentiaalisella ahdistuksella on kolme päämuotoa: kuolemaan liittyvä ahdistus, merkityksettömyyden tunteeseen liittyvä ahdistus ja syyllisyyteen liittyvä ahdistus. Näistä ”kuolema-ahdistus” piirtyy hänen mukaansa eräänlaisena perusahdistuksena, joka saattaa häilyä arkisempien ahdistuksenaiheiden taustalla.

Tillichin mallia ei ole toistaiseksi sovellettu kattavasti ympäristöahdistuksen ilmiöön. Omissa tutkimuksissani olen kuitenkin havainnut, että kaikkia näitä eksistentiaalisen ahdistuksen muotoja esiintyy ihmisten ympäristöahdistus-kokemuksissa.

Ympäristökriisiin liittyy voimakasta syyllisyyttä ja häpeää, joka on joskus tiedostettua ja joskus torjuttua. Tälle ympäristösyyllisyydelle ja -häpeälle ei löydy riittävän usein vapautumiskanavia, mistä seuraa ahdistusta, koska syyllisyys ja häpeä patoutuvat.

Monet ihmiset kamppailevat myös elämän merkityksellisyyteen liittyvien kysymysten kanssa ekokriisin keskellä. Voiko elämä olla merkityksellistä, jos ihmiskunnan ja lukuisten elämänmuotojen tulevaisuus on uhattuna? Usein tätä kyselyä sanoitetaan toivoon liittyvillä käsitteillä. Kysymykset siitä, ”Onko meillä toivoa?”, nivoutuvat hyvin vahvasti merkityksellisyyskysymyksiin.

climate people street weather

Photo by Markus Spiske temporausch.com on Pexels.com

Taustalla häilyy lisäksi monin tavoin kuoleman ja rajallisuuden kohtaamiseen liittyvä vaikeus. Psykologinen tutkimus on tuonut esiin, että ympäristökriisi voi herättää ihmisissä kuolemanpelkoja, mikä osaltaan tuottaa etäisyyden pitämisen ja torjunnan ilmentymiä. Myös elämän merkityksellisyyttä kysellään kuolevaisuuden edessä, ja syyllisyyteen sekä häpeään liittyy niihinkin elämän kiertokulun ulottuvuus. Yksi keskeinen ympäristösyyllisyyden ja -häpeän muoto on sellainen, jota koetaan tulevien sukupolvien edessä. Sukupolvet, jotka ovat iältään jo lähempänä kuolemaa, haluaisivat kokea, että he ovat elämällään täyttäneet tehtävänsä sukupolvien ketjussa. Lasten ja nuorten kasvoissa kohdataan sekä tulevien että menneiden sukupolvien odotukset: mieleen muistuu se, miten omat vanhemmat ja isovanhemmat ovat aikanaan pitäneet itsestä huolta, ja miten tämä tehtävä kulkee kuolevaisilta sukupolvilta toisille.

Eksistentiaalisen resilienssin taidot tarkoittavat siksi kykyä käsitellä jotenkin riittävän rakentavasti kuolevaisuutta ja syyllisyyttä. Käytännön tasolla eksistentiaalinen resilienssi ilmenee ympäristöahdistuksen keskellä esimerkiksi siten, että henkilö yhä kykenee kokemaan iloa ja elämän merkityksellisyyttä. Luja maailmankatsomuksellinen perusta, johon yleensä nivoutuu aina samalla yhteisöllisyyttä, vaikuttaa suuresti auttavan ihmisiä tällaisen resilienssin kehittämisessä ja ylläpitämisessä.