Islamilainen ympäristöliikehdintä jatkuvassa vastatuulessa

Luonnon suojelemiselle ja siitä huolehtimiselle löytyy islamilaisesta perinteestä esimerkkejä jo ainakin 900-luvulta, mutta modernin islamilaisen ekoteologian voidaan katsoa saaneensa alkunsa vuonna 1968, kun iranilainen filosofi Seyyed Hossein Nasr (1933-) julkaisi kirjansa Man and Nature. 1980-luvulta lähtien ympäristöfilosofiaa on käytetty islamilaisessa maailmassa ideologisena aseena oman teologisen suuntauksen pönkittämiseen, kirjoittaa Åbo Akademin uskontotieteen jatko-opiskelija Laura Wickström.

 

Islamilaisen ympäristöajattelun teologinen perusta

Keskeistä islamilaisen ympäristöajattelun viitekehyksessä on vahva ykseyden ymmärtäminen eli tawhid -käsite. Tawhid tarkoittaa yhtenäisyyttä Luojan ja luomisen kanssa. Tämä jumalkuva on selvästi monoteistinen eli yksijumalainen sekä jakamaton. Kaikki olemassa oleva on saanut alkunsa Jumalan tahdosta ja siten maailmassa ei voi olla olemassa voimaa, valtaa tai toimintaa, joka olisi Jumalasta riippumatonta. Luomakunnalla viitataan toistuvasti Koraanissa yhteyteen: Luoja, al khaliq, ja luomakunta, khalq, ovat jakautumaton kokonaisuus. Tästä voidaan katsoa seuraavan, että tawhid sitoo luonnon ja pyhän yhteen, mutta ei tee luonnosta itsessään pyhää. Luonto on merkki Jumalan luomisesta ja sitä tulee sen vuoksi suojella.

Mizan on tasapainon tai keskitien periaate, jonka ansiosta kaikki luomakunnan osat pysyvät yhdessä. Tasapainon ylläpitämisellä ymmärretään muun muassa tuhlaamisen ja haaskaamisen sekä kohtuuttoman haitan välttämistä. Ihminen ei ole maailman omistaja vaan tasapainon ylläpitäjä, ja ihmisen tehtävä luomakunnassa on toimia eräänlaisena sijaishallitsijana, khalifana. Kaikki, mikä ympäröi ihmisen, on Jumalan lahja ihmiselle. Tällä lahjalla on kuitenkin ehtoja ja maailma on siten koetuspaikka. Koetus on ihmisten käytöksen mitta, koska ihminen on vastuussa kaikista teoistaan. Yksi syy, miksi ihminen valittiin tähän sijaishallitsijan tehtävään oli se, että ihmiset pitävät hallussaan taqwaa (tahtoa), jota muilla olennoilla ei luomakunnassa ole. Sijaishallitsemisella on ymmärretty, että kaiken ihmisen omistaman on Jumala antanut ihmiselle, koska kaikki, mitä maailmassa on, kuuluu Jumalalle. Siten ihmisellä on ainoastaan käyttöoikeus omistuksiinsa.

Näiden kolmen perusperiaatteiden (tawhid, mizan ja khalifa) lisäksi amana (luottamus), halal (sallittu), haram (kielletty), ihtihsan (paremman tai hyvyyden etusija) ja istislah (julkinen hyvinvointi) luovat yhdessä sen perustan, johon islamilainen ympäristönsuojelu perustuu. Nämä käsitteet yhdistyvät usein oikeudenmukaisuuden (adl), maltillisuuden, kohtuullisuuden, tasapainon ja suhteellisuuden kanssa.

 

Lausuntoja ja julistuksia

1980-luvulle tultaessa islamilainen ympäristöfilosofinen viitekehys oli kehittynyt aiemmin mainitun Seyyed Hossein Nasrin innoittamana siihen pisteeseen, että ensimmäiset julistukset ja ympäristöministeriöt saivat alkunsa. Koko muslimimaailman ensimmäinen ympäristölausunto, ”Islamic Principles for the Conservation of the Natural Environment” (IPCNE) tuli sunnalaista opinsuuntaa edustavasta Saudi-Arabiasta vuonna 1983. Lausunto tehtiin yhteistyönä IUCN:n (International Union for Conservation of Nature) ja MEPA:n (Saudi Metereology and Environmental Protection Administration) kanssa. Samoihin aikoihin suuret luonnonsuojelujärjestöt kuten WWF ja IUCN alkoivat liittää myös eri uskontokuntia toimintaansa.

IPCNE:n ja MEPA:n kaltaisten tahojen myötä tietynlainen käsitys islamilaisesta ympäristöetiikasta juurtui, ja se on saanut edustaa islamilaista näkemystä luonnosta varsinkin lännessä. Tämä oli myös ideologinen voitto Saudi-Arabialle shiialaista opinsuuntaa edustavasta Iranista, jossa ympäristöajattelun juuret ovat uskontojen välisessä dialogissa ja jossa etsitään sivilisaatioiden yhteisiä perusteita. Vuonna 2001 Iran järjesti yhdessä YK:n kanssa suuren kansainvälisen ympäristökonferenssin, joka johti ”Tehran Declaration on Environment, Religion and Culture” -julistukseen. Siinä on maininta saudijohtoiseen ”Jeddah Declaration of Islam and the Environment” –julistukseen (2000), mutta tätä lukuun ottamatta nämä kaksi islamilaista ympäristösuuntausta ovat toimineet erillään.

 

Nykypäivä

Vaikkakin ympäristötietoisuus on noussut muslimimaailmassa viimeisten vuosikymmenien aikana, sijoittuvat ympäristökysymykset muslimiyhteiskunnissa julkisen keskustelun marginaaliin. Teologisten näkemysten eroavaisuuksien lisäksi esimerkiksi ilmastokeskusteluun vaikuttavat myös maakohtaiset ja poliittiset syyt. Lähi-idässä keskitytään päivänpolttaviin ongelmiin, kuten turvallisuustilanteeseen, jonka jälkeen ympäristökeskustelu saa jalansijaa – jos saa edes silloin. Suuret öljytaloudet vaikuttavat ympäristökeskustelun sisältöön omien etujensa mukaisesti, eikä uusiutuva energia ole kauan ollut osa sanastoa.

Beirut

Vaikka muu yhteiskunta ei näytä merkkejä ympäristönsuojelusta, markkinoinnissa se näkyy brändäyksenä. Kuva otettu Beirutissa ennen jokavuotista Beirutin maratonia. Kuva: Laura Wikström.

Huonot elinolot, rasittunut infrastruktuuri, pakolaiskysymykset ja jatkuva sotatilanne vievät ihmisten huomion. Vaikeiden elinolojen keskellä ympäristönsuojelua ja siihen liittyvää keskustelua pidetään elitistisenä ja kritiikki hallituksia kohtaan yritetään usein tukahduttaa. Vaikka valtiot pystyisivätkin suhteellisen pienin panostuksin edistämään luonnonsuojelua, monet viranomaiset eivät ole siihen ryhtyneet. Ympäristöajattelun puolestapuhujia vaiennetaan vetoamalla opinkappaleisiin, tunteisiin ja ihmiskeskeiseen maailmankuvaan. Internetillä on kuitenkin tärkeä osa nykyajan valtioiden rajat ylittävässä islamilaisessa ympäristöliikehdinnässä, jota kutsutaan myös globaaliksi eko-islamiksi.