Lukuaika: 3 min.

Radikaalit ekoteologit tuovat sorretun maaplaneetan Raamatun tulkinnan keskiöön, mutta onko kyse tutkimuksesta vai uskonnonharjoituksesta ja miksi rajanveto on tärkeää? Ekologisen raamatuntulkinnan haasteista kirjoittaa Risto Uro, joka on Helsingin yliopiston dosentti ja eläkkeellä oleva Uuden testamentin eksegetiikan yliopistonlehtori.

Earth Bible -projekti

Vuosikymmenen vaihtuessa toiseen maailmaa järkyttivät uutiset Australian ennennäkemättömän laajoista pensaspaloista. Ilmastosta ja ympäristön tilasta huolissaan olevat ihmiset ovat olleet tyrmistyneitä maan hallituksen välinpitämättömästä suhtautumisesta ilmastomuutoksen torjuntaan.

Australialla on kuitenkin myös pitkät ja kunniakkaat perinteet luonnonsuojelutyössä ja ympäristöajattelun kehittämisessä. Ei siksi ole yllättävää, että yksi radikaaleista ekoteologisista suuntauksista juontaa juurensa juuri Australiaan. Aktiivisia liikkeessä ovat olleet raamatuntutkijat, jotka ovat järjestäytyneet ”Earth Bible” -projektiksi nimeämänsä hankkeen alle.

Ydinajatuksena tässä hankkeessa on tuottaa sellaista raamatunluentaa, jossa Maa saa oman äänensä kuuluville. Liikkeen periaatteissa julistetaan ekologista oikeudenmukaisuutta, jonka mukaan eläväksi olennoksi ymmärretty Maa asetetaan raamatuntulkinnan keskiöön. Raamatun tekstit eivät aina ole sopusoinnussa ekologisten arvojen kanssa. Tekstit ovat ihmiskeskeisiä. Maa on niissä työnnetty marginaaliin. Siksi tekstit on tulkittava radikaalisti uudella tavalla ja sorretun Maan piiloon jäänyt tarina etsittävä esiin.

Earth Bible  -ryhmään kuuluvat tutkijat lukevat Raamattua kriittisellä tavalla. Ammattikielellä tätä kutsutaan ”epäilyksen hermeneutiikaksi”. Toisin kuin jotkut muut ekoteologisesti suuntautuneet tulkitsijat, he eivät pyri ”viherpesemään” Raamattua ja selittämään hankalia tekstejä parhain päin.

Esimerkkinä käy liikkeen johtohahmon Norman Habelin tulkinta Genesiksen 1. luvun luomiskertomuksesta. Habel ei kaunistele Raamatun kertomusta ihmisen luomisesta (Gen. 1: 26–28). Kuvaus on räikeän ihmiskeskeinen. Jumalan kuvaksi luominen asettaa ihmisen muiden luotujen olentojen yläpuolelle. Luomakunnan ”hallitsemista” ei Habelin mukaan voi mitenkään selittää pehmeämmin tilanhoitajan vallankäytöksi, niin kuin monet vihreät teologit ovat tehneet.

Ekologisesti rakentava näkökulma luomiskertomukseen löytyy, kun kertomusta tarkastelee Maan näkökulmasta. Tulkinnassa on kaksi vaihetta. Ensinnäkin lukija identifioi itsensä ihmisen sijasta muihin luotuihin: maahan ja sen ”vihreyteen”, veteen, ilmaan ja muihin eläviin olentoihin, jotka luomiskertomuksessa mainitaan – onhan hän itse osa tätä kokonaisuutta. Toiseksi lukija ”korjaa” tekstin ihmiskeskeisen vinoutuman ja kertoo kertomuksen uudelleen. Tällä kertaa sorrettu Maa on pääroolissa. ”Jumalaa leikkivä” ihminen on tässä kertomuksessa tunkeilija, jonka vallanhalua jakeiden Gen. 1: 26–28 kuvaus heijastaa.

Earth Bible -tutkijat ovat 2000-luvun alusta alkaen tuottaneet varsin suuren määrän Raamatun kommentaareja ja muita selityksiä. Kaikissa ei ihmisen roolia tarkastella yhtä negatiivisesti kuin edellä olevassa esimerkissä, mutta niitä yhdistää ihmiskeskeisyydestä luopuminen ja ”Maan tarinan” esille tuominen tekstien tulkinnoissa.

 

Ekologinen raamatuntulkinta tutkimuksen kentässä

Earth Bible -ryhmän lähestymistavassa ei selvästikään ole kyse konservatiivisesta kristillisen opin puolustamisesta. Tässä mielessä sen edustama tulkinta on kriittistä Raamatun selittämistä. Tulkinta tukeutuu myös historialliseen tutkimukseen, ja se on kiinnostunut tekstien myöhemmästä tulkintahistoriasta. Näin sillä on yhteys perinteiseen eksegetiikkaan, johon myös vaikutushistorian tutkimus usein luetaan.

Earth Bible -projektin työtä on arvosteltu siitä, että se ymmärtää hermeneuttisen analyysin liian kapeasti. Kuten eteläafrikkalainen ekoteologi Ernst Conradie huomauttaa, hermeneutiikalla ei akateemisessa kontekstissa viitata tekstien teologiseen tai filosofiseen tulkintaan, vaan tällaisten tulkintojen kriittiseen analyysiin eli tulkinnan teoriaan.

Tästä näkökulmasta katsottuna Raamatun alkulukujen pohjalta rakennettu ”Maan kertomus” on pikemminkin kirkollista — joskin epäsovinnaista — teologiaa kuin akateemista tekstianalyysiä.

Radikaali ekologinen raamatunluenta vertautuu moniin muihin postmoderneihin lähestymistapoihin ihmistieteissä.  Erilaisilla feministisillä, postkolonialistisilla, sukupuoliteoreettisilla, ekofeministisillä jne. suuntauksilla on laajalti yhteistä se, että ne eivät tunnusta jyrkkää eroa objektiivisen tiedon ja subjektiivisen tulkinnan välillä. Monet tällaisten lähestymistapojen edustajat katsovat, että tutkimustoimintaan sisältyy olennaisesti myös poliittinen ulottuvuus.

Tunnustettu suomalainen raamatuntutkija Heikki Räisänen puolusti voimakkaasti näkemystä, jonka mukaan kirkollinen teologia ja historiallinen tutkimus (tai poliittinen osallistuminen ja tieteellinen keskustelu) ovat tulkinnan kaksi eri vaihetta. Se mitä teksti tarkoitti historiassa, on pyrittävä pitämään erillään siitä, mitä se voisi tarkoittaa nykypäivänä.

Räisäsen kriitikot huomauttivat, että ajatus poliittisesti tai teologisesti sitoutumattomasta historiallisesta tutkimuksesta on naiivi ja että hänen ehdottamansa kaksivaiheinen malli tukee käytännössä perinteisen tutkimuksen patriarkaalisia ja hierarkkisia rakenteita.

Vaikka Räisäsen mallilla on puutteensa, se ei ole menettänyt kokonaan käyttökelpoisuuttaan. Räisänen ei esimerkiksi koskaan väittänyt, ettei tulkinnan kahdella vaiheella voisi olla vaikutusta toinen toisiinsa. Nykypäivän haasteet muovaavat historiallista kysymyksenasettelua. Ekologisessa raamatuntulkinnassa on kyse juuri tästä.

Käsitteellinen ero kristillisen teologian ja akateemisen uskonnontutkimuksen välillä on syytä tehdä, koska uskonto ja ekologia -tutkimusta ei ole mielekästä rajata pelkästään kysymykseksi kristinuskon pyhien tekstien tulkinnasta. Globaali kriisi vaatii globaalia perspektiiviä myös tutkimuksessa.

Siksi pohjoisessa on syytä kuunnella eteläisen pallonpuoliskon ääntä.