Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan on perustettu Religion, Conflict and Dialogue –tutkimuskeskus, joka tulee keskittymään uskonnon, konfliktien ja rauhan suhteeseen. Erityisenä painotuksena keskuksella on edellä mainittujen asioiden liittymäkohdat sukupuoleen. Keskus sai juuri merkittävät lahjoitukset kahdelta yhdysvaltalaiselta yksityiseltä säätiöltä, mikä mahdollistaa ensimmäisten vierailevien tutkijoiden palkkaamisen, kirjoittaa keskuksen johtaja, professori Elina Vuola.

Religion, Conflict and Dialogue -tutkimuskeskuksen johtaja, professori Elina Vuola. Kuva: Linda Tammisto

Religion, Conflict and Dialogue -tutkimuskeskus paikkaa kansainvälisestikin tarkasteltuna tutkimuksellista aukkoa. Sukupuolen ja konfliktien yhteyksiä tutkitaan kohtuullisen paljon niin sukupuolentutkimuksessa, kansainvälisessä politiikassa kuin rauhan- ja konfliktintutkimuksessa. Sukupuoleen liittyviä kysymyksiä pidetään olennaisina: esimerkiksi naisten suurempaa osallistamista rauhanprosesseihin velvoittaa jo YK:n 1325- päätöslauselma Naiset, rauha ja turvallisuus. Myös kysymys nuorten miesten alttiudesta liittyä ekstremistisiin liikkeisiin on mitä suurimmassa määrin sukupuolikysymys.

Uskonnon merkityksen huomioimisen voimistuminen on puolestaan johtanut siihen, että enenevässä määrin tutkitaan myös uskonnon, konfliktien ja rauhan suhdetta. Tällaisella tutkimuksella on laajempaa yhteiskunnallista merkitystä, johon monet valtiot ovat havahtuneet. Myös Suomen ulkoministeriö panostaa uskonnon ymmärtämiseen rauhanvälitystyössä.

Tutkimuksellinen aukko onkin kaikkien kolmen – konfliktien, uskonnon ja sukupuolen – yhtäaikaisessa ja läpileikkaavassa tarkastelussa. Juuri siksi RCD-keskus tulee yhdessä kansainvälisten kumppaniensa kanssa tuottamaan tietoa, joka ei erota näitä kolmea kysymystä toisistaan. Uskontoperinteet saattavat vaikeuttaa naisten osallisuutta varsinkin ylätasolla. Kun uskonnollisia johtajia sitoutetaan rauhanprosesseihin, naiset jäävät usein pois, koska heillä ei ole auktoriteettiasemaa uskonnossaan. Samalla on kuitenkin esimerkkejä eri puolilta maailmaa siitä, kuinka myös naisille heidän uskontonsa on merkittävä motivaation ja voimaantumisen lähde – myös yhteiskunnallisten kysymysten ajamisessa. Asiasta on kuitenkin todella vähän faktapohjaista tutkimusta.

Niin kutsuttu uskontopohjainen diplomatia (faith-based diplomacy) perustuu ajatukselle, että muutkin kuin uskonnolliset johtajat voivat kouluttautua uskontoon liittyvien elementtien mukaanottoon rauhanvälityksessä. On epäilemättä totta, että uskonto on käyttämätön voimavara, kuten monet asiaa tutkineet huomauttavat. Se koskee paitsi uskonnollisten johtajien ja instituutioiden suurempaa osallistamista niin myös uskonnollisten tekstien, opetusten, käsitysten ja rituaalien valjastamista rauhanvälitykseen tilanteissa, joissa se on mahdollista ja luontevaa. Eri uskontoperinteissä saattaa olla käyttämätöntä potentiaalia vaikeiden konfliktien ratkaisussa (ajatukset ja velvoitteet sovinnosta ja anteeksiantamisesta, rituaalit jne.), mutta on selvää, että niiden käyttöönotto edellyttää yhteistä sopimusta asiasta eikä sovi valtiollisille toimijoille.

Uskontoa ja konfliktinratkaisua koskeva tutkimus on toistaiseksi paljolti keskittynyt tällaisten uskonnon potentiaalien esiin nostoon. Käytännön esimerkkejä on ennen muuta kansalaisjärjestöiltä, joihin erilaisten uskonnollisten yhteisöjen voidaan katsoa kuuluvan. Toinen tutkimuksellinen suuntaus on ollut – ymmärrettävästi – uskonnon rajoituksiin liittyvää. Eri uskontoperinteiden kaksinaisuus tai ambivalenssi on haaste monessa käytännön konflikti- ja rauhanrakennustilanteessa. Siihen kuuluvat myös sukupuolen ja naisten asemaan liittyvät kysymykset. Tutkimusta onkin syytä viedä entistä enemmän suuntaan, jossa tasapainoisesti ja realistisesti, teoriassa ja käytännössä, arvioidaan uskontojen rauhaa edistäviä ja sitä estäviä ulottuvuuksia.

Naisten vaikeus osallistua rauhanprosessien ylätasoon (neuvottelut, allekirjoitukset, sopimukset, ehdot jne.) koskee muitakin kuin uskonnollisia toimijoita. Mikäli uskontoja kuitenkin halutaan mukaan rauhanvälitykseen, ne ovat sukupuolen ja naisten edustettavuuden suhteen erityisasemassa, koska niin monessa perinteessä naisten ulossulkeminen katsotaan uskonnon ytimeen kuuluvaksi. Tätä ongelmaa uskonnolliset instituutiot, yhteisöt ja johtajat eivät voi ulkoistaa muille toimijoille. Silti se on voitava ratkaista, jotta puhe naisten suuremmasta osallistumisesta tulisi todeksi.

Sukupuoli on yksi esimerkki siitä kuinka eri uskontoperinteiden mahdollisuudet toimia yhteiskunnallisina suunnannäyttäjinä ja vakauttajina ovat kiinteässä yhteydessä niiden sisäisiin tulkintaeroihin. Sama koskee kysymyksiä sovinnosta ja anteeksiantamisesta. Uskontojen pyhien kirjoitusten, keskeisten opetusten ja eettisten velvoitteiden tunteminen on välttämätöntä, jotta uskontopohjainen diplomatia voi onnistua. Tällöin uskonnon rauhaa tukevien ulottuvuuksien painottaminen sisältää samalla aina (itse)kriittisen asenteen, tietoisuuden siitä, että perinnettä on käytetty ja voidaan käyttää myös päinvastaisiin tarkoituksiin. Viime kädessä kyse on siis valinnasta, minkälaisten inhimillisten pyrkimysten palvelukseen uskontoperinteet halutaan valjastaa.

Mikään uskontoperinne ei ole vain jompaakumpaa – sotaisa tai rauhanomainen, alistava tai voimaannuttava. Mustavalkoinen asenne uskonto(j)a kohtaan ei ole realistinen tai uskottava. Myös uskontojen edustajien on voitava myöntää, että omassa perinteessä piilee elementtejä, joilla voidaan perustella vastakkaisia tavoitteita. Uskontoperinteiden yhteinen ja rinnakkainen työskentely vaikkapa rauhan kysymyksissä voi perustua sekä kunnioitukselle että kritiikille.