Ulkopolitiikassakin käsitellään uskontoon liittyviä kysymyksiä. Kirjoittaja, Janina Hasenson, toimii lainsäädäntöneuvoksena ulkoasiainministeriön ihmisoikeuspolitiikan yksikössä. Kirjoitus on uudelleenjulkaisu, kirjoittajan ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston luvalla. Alkuperäinen, 21.6.2017 julkaistu teksti löytyy SENin blogista.
Euroopan unionista ei välttämättä ensimmäisenä nouse mieleen uskonto tai uskonnonvapaus. Monen ajatuksissa EU liittyy lähinnä kauppapolitiikkaan, vapaaseen liikkuvuuteen tai Brysselin hallintokoneistoon. Harvempi tulee ajatelleeksi sitä, että EU ja sen jäsenmaat ovat aktiivisia ulkopolitiikan toimijoita ja siinä kontekstissa myös uskonnon- ja vakaumuksen vapauden vankimpia puolestapuhujia maailmassa.
Uskonnon-, omantunnon ja vakaumuksen vapauden osalta ollaankin ihmisoikeuksien kovassa ytimessä. Sitä koskeva artikla löytyy niin YK:n yleismaailmallisesta ihmisoikeuksien julistuksesta, kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevasta yleissopimuksesta kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksestakin. Luonnollisesti myös EU:n perusoikeuskirjaan ja Suomen omaan perustuslakiin on kirjattu vastaavat pykälät.
Keskeistä on muistaa, että uskonnon ja omantunnon vapaus on jokaiselle henkilölle kuuluva oikeus, ja valtiovallan velvollisuus on sitä suojella. Näin ei ikävä kyllä aina ole, vaan monet joutuvat valtiollisen häirinnän, vainon, pahimmillaan jopa väkivallan kohteeksi sen vuoksi mihin uskovat tai miten ajattelevat. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat usein uskontoaan vaihtaneet ja henkilöt, joita syrjintään monella eri perusteella (esimerkiksi vähemmistöuskontoa harjoittavat naiset ja tytöt).
Suuntaviivat ohjaavat ja kannustavat
Euroopan unioni tukeutuu toiminnassaan kansainväliseen oikeuteen ja EU-normistoon. Lainsäädännön lisäksi unionin toimintaa ohjaavat myös muut instrumentit, kuten uskonnon- ja vakaumuksen vapautta koskevat, poliittisesti sitovat suuntaviivat, jotka ministerineuvosto hyväksyi kesällä 2013.
Suuntaviivojen ohjaamana Euroopan unioni – ja Suomi sen aktiivisena jäsenmaana – puolustaa kunkin henkilön oikeutta uskoa (tai olla uskomatta) riippumatta siitä, mikä uskonto on kyseessä. EU tukee uskonnonvapauden toteutumista joka puolella maailmaa – kaikista maanosista raportoidaan uskontoon ja vakaumukseen liittyvää sortoa, ja hyvin harva maa (jos mikään) on siitä täysin vapaa.
Myös omassa maanosassamme Euroopassa esiintyy tilanteita, joissa uskonnonvapautta pyritään rajoittamaan. On selvää, että myös Euroopan unionin sisäisiin loukkauksiin tulisi yhtä lailla puuttua. On kuitenkin rehellistä myöntää, että näin ei aina tapahdu. Tässä suhteessa tehtävää vielä riittää. Euroopan unioni on uskottava ihmisoikeustoimija vain silloin, kun siltä löytyy uskallusta puuttua myös oman pihapiirin tapahtumiin.
Diplomatian kaikki keinot käytössä
EU puolustaa uskonnonvapautta – ja nostaa esille loukkauksia – julkilausumilla ja puheenvuoroilla YK:n ihmisoikeusneuvostossa sekä muissa kansainvälisissä toimielimissä. Joskus tämä ”naming and shaming” –toimintamalli toimii. Usein on kuitenkin tehokkaampaa vaikuttaa yksittäisen henkilön asemaan hiljaisen diplomatian kautta. Silloin esimerkiksi vangitun uskonmiehen tai –naisen puolesta vedotaan suoraan kyseisen maan viranomaisiin – kulissien takana ja julkisuuden ulkopuolella.
Onkin ehdottoman tärkeää muistaa, ettei ihmisoikeustyötä tehdä ensi sijassa julkisuuden tai medianäkyvyyden saavuttamiseksi. Päätavoitteena on aina varmistaa uskontonsa – tai muun henkilöön liittyvän syyn – vuoksi vangitun, kadonneen tai vainotun henkilön ihmisoikeuksien mahdollisimman laaja toteutuminen.
Molempia – sekä julkista että hiljaista diplomatiaa – kuitenkin tarvitaan. Yksittäistapauksellisesti tulee arvioida, mikä keino on kussakin tilanteessa tehokkain ja turvallisin vainon kohteeksi joutuneen henkilön näkökulmasta.
Ihmisoikeuksia ei edistetä nopeiden pistevoittojen toivossa. Pitkäjänteinen mutta kuitenkin päättäväinen toiminta tuo yleensä myös parhaimmat tulokset.