Keskiajantutkimuksessa on ollut vallalla näkemys, jonka mukaan pyhäinjäännösten eli reliikkien merkitys väheni radikaalisti myöhäiskeskiajalle tultaessa. Näiden tulkintojen mukaan pyhäinjäänteiden merkitystä ei nakertanut vain niiden määrällinen runsaus ja usein epämääräiset alkulähteet, vaan myös lisääntyvä kirkollinen kontrolli ja laajat yhteiskunnalliset muutokset. Turun yliopiston akatemiatutkija Marika Räsänen purkaa tutkimushankkeessaan Rethinking the late Medieval Relic, c. 1200–1550 modernin ajan antamaa reliikkimääritelmää osoittamalla, kuinka joustavasti esineet, aineet ja asiat saattoivat saada pyhän merkityksen. Kun pyhäinjäännöksiä tarkastelee elettynä uskona eikä niinkään oppina, käy erityisen selvästi ilmi, kuinka rikas myös myöhäiskeskiaikainen reliikkikulttuuri oli.
Pitkä perinne
Olin keväällä konferenssissa Suur-Napolin laitamilla, aivan Vesuvius-tulivuoren juurella. Sunnuntaina, konferenssin jo päätyttyä odottelin kyytiä rautatieasemalle ja kulutin aikaani Santa Maria dell’Arco -kirkossa. Kirkko täyttyi messuun. Ihmiset tungeksivat pääalttarin taakse ja suutelivat tai koskettivat kämmenellään alttaria suojaavan katoksen takaseinään kiinnitettyä marmorilaattaa. Jotkut ottivat esiin uuden paperinenäliinapakkauksen, sieltä nenäliinan, jota hieroivat marmoriin ja sitten kasvoihinsa. Paperiliina laitettiin talteen, koska siihen uskottiin tarttuneen marmorilaatan toisella puolella olevan ihmeitä tekevän Maria ja lapsi -maalauksen pyhää voimaa.
Tapa taltioida pyhyyttä Santa Maria dell’Arcossa vaikuttaa samanlaiselta toiminnalta, jollaisia kristityt ovat harjoittaneet pyhillä paikoilla myöhäisantiikista alkaen. Pyhiltä paikoilta kerätyt esineet kuten esimerkiksi Getsemanen kivet, joita Jeesuksen ja opetuslasten jalkojen uskottiin koskettaneen, ymmärretään reliikeiksi. Pyhäinjäännöksiä kunnioitettiin keskiajalla koko kristikunnassa, ja sivupolkuna voi todeta, että esimerkiksi Getsemanen kiviä kuuluu myös Turun tuomiokirkon keskiaikaiseen pyhäinjäännöskokoelmaan.
Uusi tutkimushanke reliikeistä
Tarkastelen tutkimushankkeessani reliikkejä laajempana ilmiönä kuin jonkin kulttipaikan suosiona tai teologis-opillisena keskusteluna, jolloin kritiikki pyhäinjäännöksiä kohtaan on näkyvämpää ja voi johtaa päätelmiin reliikkikulttien hiipumisesta. Kiinnitän huomiota erityisesti esineisiin tai aineisiin, joiden reliikkistatus ei ollut ilmeinen, mutta joita keskiaikaisten tekstien mukaan on käytetty hyvin samaan tapaan kuin ”virallisia” reliikkejä. Mainintoja tällaisista aineellisuuksista löytyy esimerkiksi pyhimysten elämäkerroista, kanonisaatiokuulusteluista ja kirjeistä. Samoin pyrin tutkimuksessani pääsemään käsiksi tapoihin kuvitella reliikkejä – esimerkkejä reliikkikuvittelusta löytyy monenlaisista oppaista ja opastavista teksteistä.
Kaiken kaikkiaan tutkimukseni lähtökohtana on suhtautua joustavasti reliikin määritelmään ja pyrkiä ymmärtämään sitä, miten myöhäiskeskiajan ihmiset näkivät ja kokivat reliikin. Yleensä pyhäinjäännös mielletään modernien määritelmiensä mukaan pyhänä pidetyn henkilön ruumiillisina jäänteinä tai henkilön koskettamina esineinä, tai esineinä, jotka ovat olleet kosketuksissa ruumiiseen (tai hautaan) pyhimyksen kuoleman jälkeen. Jos aineellisuutta (tai aineettomuutta) tarkastellaan modernin määritelmän ohi, sellaisena kuin keskiajan ihmiset ovat aineellisuuden todennäköisesti mieltäneet, tavat turvautua reliikkeihin tai reliikkien kaltaisiin asioihin näkyvät moninaisina, runsaina ja värikkäinäkin käytänteinä, ja sellaisina ne näyttävät jatkuvan pitkälle uudelle ajalle – ellei peräti nykypäivään – saakka katolisessa maailmassa.
Yrttivoiteesta voidereliikiksi
Yksi erinomainen esimerkki on yrttivoide, jota aatelisnainen Francesca Bussa de’Leoni (1384–1440) valmisti Roomassa 1400-luvun alussa ja jolla hän paransi erityisesti tulehduksia. Francescan lähimmäisenrakkaus ja kyvyt parantaa sairauksia tulkittiin merkeiksi pyhyydestä ja hänelle haettiin virallista pyhimyksen statusta heti kuoleman jälkeen. Osin pitkän kanonisaatioprosessin ansiosta (joka päättyi vasta vuonna 1608), osin Francescan pyhyyden saavuttaman suosion vuoksi voiteen historia on hyvin dokumentoitua tähän päivään saakka.
Aluksi voiteen merkitystä näytetään vähätelleen: sitä ei pidetty parantavana, vaan vain Francescan kosketus ja hänen rukouksensa Jumalalle saattoivat parantaa sairaan. Voiteen merkitys kuitenkin muuttui nopeasti. Francescan valmistamat voidevarastot jaettiin tämän kuoleman jälkeen tavalla, joka muistuttaa ns. kosketusreliikkien jakamista. Varastojen loputtua Francescan perustaman sisaryhteisön sisaret alkoivat valmistaa voidetta täsmälleen Francescalta jääneen reseptin mukaan astiassa, jossa myös Francesca oli voidettaan tehnyt. Voiteen pyhyys taattiin siis valmistusprosessilla ja kosketuksella esineeseen, jota pyhimys oli aikanaan koskettanut. Voiteen valmistus jatkuu Roomassa samoin menetelmin edelleen ja sitä jaetaan harkitusti. Voiteen reliikkiluonne on ilmeinen, vaikka sitä ei sellaiseksi tekstitraditiossa ole nimetty.
Reliikkien liukumat ja niiden pitkä historia
Mielestäni on tärkeää tunnistaa teologisten ja opillisten tekstien ulkopuolella vaikuttavia reliikkejä ja reliikkien kaltaisia aineellisuuksia, jotta ymmärrämme paremmin menneisyyden ihmisen elämää ja elettyä uskoa. Aineellisuuksien liukumien vuoksi pyrin tutkimuksellani vakiinnuttamaan käyttöön käsitteen ”reliikkimäisyys” (relic-ness), jonka näen auttavan niissä tutkimuksellisissa ongelmissa, joita perinteiset reliikkimääritelmät ovat luoneet. Huomattavaa on myös se, että ”menneisyys” ei ole taakse jäänyttä vaan uskonnolliset reliikit ovat edelleen keskeinen osa katolista ja ortodoksista uskoa. Reliikkien ja reliikkimäisyyksien vaikutushistoria on pitkää niin hyvässä kuin pahassa, ja siksikin niitä on tärkeää tutkia ja niistä keskustella. Reliikkejä on esimerkiksi valjastettu ja valjastetaan edelleen oikeistoradikalismin aseiksi. Toisaalta ymmärrys reliikkikulttien pitkistä juurista voi valaista suhdettamme materiaan ja esineistä haettuun turvaan kuten erilaisiin onnenamuletteihin, ristikoruihin ja paperinenäliinoihinkin.