Pohjoismaissa on tapahtunut merkittävä ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjan muutos. Rauhanliikkeiden historiassa käsitykset uskosta ja politiikasta ovat vaikuttaneet tapoihin ymmärtää Suomen geopoliittinen rooli rauhanrakentajana. Aiheesta kirjoittaa pohjoismaisten rauhanliikkeiden historiaa selvittävä postdoc -tutkija Rony M. Granfelt University College Stockholmista.
Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon oli päätepiste pohjoismaiselle sitoutumattomuuspolitiikalle. Ruotsissa muutos tarkoitti loppua maan entisen ulkoministerin Margot Elisabeth Wallströmin aloittamalle feministiselle ulkopolitiikalle. Suomessa uusi ulkopolitiikan linjaus tunnetaan tasavallan presidentin Alexander Stubbin lanseeraamana arvopohjaisena realismina.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuoden 2022 alussa Natoon liittyminen esitettiin valtapolitiikassa menestyksekkäästi ainoana reaalipoliittisena vaihtoehtona. Koska Venäjä on imperialistinen ja aggressiivinen valtio, joka uhkaa pohjoismaiden suvereniteettia, Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoon liittyminen esitettiin järkevänä turvallisuuspolitiikkana. Sen esitettiin turvaavan sen, ettei mikään imperialistinen ja aggressiivinen valtio uhkaisi miehittää pohjoismaihin kuuluvan valtion osaa.
Useimmat rauhanliikkeet Suomessa ja Ruotsissa ovat yhtenevästi haastaneet valtavirtaista käsitystä realistisesta turvallisuuspolitiikasta. Sotilasliittojen levittäytyminen ja asevarusteluiden sekä aseteollisuuden kasvattaminen valtioiden sosiaali- ja terveysmenoihin tehdyillä leikkauksilla on nähty rauhanliikkeissä lyhytkatseisena kilpajuoksuna pohjalle. Suomen ja Ruotsin rauhanliikkeet ovat esittäneet aseistariisunnan ja puolueettomuuspolitiikan ennaltaehkäisevänä ja pitkäkantoisena ulkopoliittisena linjana.
Kylmän sodan aikana yleiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi linjaksi kehittyneen sitoutumattomuusperiaatteen on nähty rauhanliikkeissä mahdollistavan Pohjolan toimimisen kestävänä oikeudenmukaisen rauhanvälittäjänä. Tämä ajatus Pohjolasta rauhanrakentajana idän ja lännen välillä on kehittynyt jo kylmää sotaa edeltävänä aikana. Rauhanliikkeissä Suomen ja Ruotsin merkitys kansainvälisessä politiikassa on nähty jo 1800-luvulta siinä, että niillä on sivistyneen kulttuurinsa ja sijaintinsa kautta mahdollisuus ylläpitää ja lisätä rauhaa väkivallattomin keinoin.
Rauhanliikkeiden alku Suomessa ja Ruotsissa
Ensimmäinen rauhanliike perustettiin Suomeen 1800-luvun lopulla maan ollessa Venäjän autonominen suurruhtinaskunta. Maa poikkesi slaavilaisesta imperiumista merkittävästi siinä, että sillä oli Ruotsin vallan aikainen perustuslaki ja kyrillisten sijaan latinalaiset aakkoset. Suomen rauhanyhdistyksessä 1900-luvun taitteessa Suomen tehtävä nähtiin siinä, että asemoituessaan Ruotsin (lännen) ja idän (Venäjän) väliin, maan oli mahdollista välittää tehokkaasti tietoa rauhanasiasta sekä lännestä itään että idästä länteen.
Venäjän ensimmäisen sortokauden alkaessa tämä sama asemoituminen sitoutumattomana mahdollisti laajan väkivallattoman vastarintakampanjan organisoimisen imperialismia vastaan. Helmikuun manifestia vastaan tukea haettiin laajasti Venäjältä johtavilta kirjailijapiireiltä, tärkeimpänä Leo Tolstoilta, että myös tsaaria vastustaneista liberaalidemokraattisista ryhmittymistä. Samalla tukea Suomen asialle haettiin myös aktiivisesti Euroopasta ja Britanniasta. Adressit, kutsuntalakot sekä muut protestitoimet organisoitiin Ruotsista käsin maanpakoon lähteneiden vastarintatoimijoiden toimesta.
Suomen ja Ruotsin rauhanliikkeissä on ollut erilaisia aatehistoriallisia traditioita. Yksi keskeinen jakolinja on ollut suhde politiikkaan ja uskoon – ja sitä myöten myös kysymykseen ”realismista”. Ruotsissa perustettiin 1800-luvun puolivälissä liberaalidemokraattiseen perinteeseen kiinnittynyt Svenska Freds och Skiljedomsförening, joka on tällä hetkellä maailman vanhin edelleen olemassa oleva rauhanliike. Tässä liikkeessä korostui politiikan avulla kansainvälisen oikeuden kehittämisen ja ylläpitämisen tärkeys rauhaa edistettäessä.
Suomessa samanlainen rauhanpoliittinen liike sai muotonsa Leo Mechelinin johdolla 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta liike ei kestänyt toisin kuin Ruotsissa, vaan lakkasi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Mechelinin edustaman liberaalidemokraattisen rauhanpolitiikan ja nykyisen presidentin Alexander Stubbin Conflict Management Initiativessa (CMI) markkinoiman rauhanpolitiikan välillä on silti nähtävissä aatehistoriallisia samankaltaisuuksia.
Kuten Mechelin aikoinaan korosti demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen oikeuden kehittämistä rauhanpolitiikan pohjana, Stubb on korostanut demokraattisen monenkeskisen kansainvälisen järjestelmän, vapaan kaupan ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen keskeistä merkitystä kestävän rauhan rakentamisessa. Tämänkaltaiset korostukset eivät kuitenkaan tarkoittaneet kummankaan kohdalla, että aseidenvaraisen turvallisuuden edistämisestä olisi luovuttava. Mechelin näki asevelvollisuuden ja Suomen armeijan kehittämisen tärkeänä, kuten Stubb on nähnyt Ottawan sopimuksesta irtautumisen ja Natoon liittymisen oleellisena rauhan ylläpitämiselle.
Sosiaalinen rauhanusko
Suomessa kuitenkin rauhanliikkeiden vahvemmaksi aatehistorialliseksi traditioksi kehittyi 1900-luvun alkupuolella sosiaalinen rauhanusko. Siinä suhtauduttiin kriittisesti politiikkaan – ja sitä myöten myös liberaaliin rauhanpolitiikan ajatukseen. Politiikan itsessään nähtiin luovan, uusintavan ja vahvistavan vastakkainasetteluja, jotka aikanansa eskaloituivat väkivaltaisiksi konflikteiksi sekä valtioiden sisällä että niiden välillä. Politiikan nähtiin pakottavan kompromisseihin, jossa asevarustelulle ja sodankäynnille annettiin myöten omista moraalisista periaatteista joustaen. Sen vuoksi Suomen rauhanyhdistyksessä tai ensimmäisessä Suomen rauhanliitossa (1907–1914) ajatus rauhanpolitiikasta ei saanut tukea. Mechelinin toiminta kahtaalla sekä asevelvollisuuden ja armeijoiden kannattajana että rauhanpolitiikan kehittäjänä nähtiin rauhanliitossa kestämättömänä rauhantyönä.
Sosiaalisessa rauhanuskossa kestäväksi rauhantyön perustaksi nähtiin sisäinen usko oikeiden moraalisten periaatteiden voittoon. Tämä tarkoitti syvää uskoa siihen, että maailmanrauha tulisi olemaan totta lähiaikoina siitä huolimatta miltä olosuhteet näyttivät. Kyse oli mentaliteetista, asenteesta ja ajattelutavasta, jonka tarkoituksena oli tukea yhteisöjen tinkimätöntä sitoutumista väkivallattomuuteen ja pitkäkantoiseen rauhantyöhön tilanteesta riippumatta. Tukea tälle jaetulle uskolle haettiin ennen kaikkea Jeesus-keskeisestä ajattelutavasta, mutta myös muista pyhistä perinteistä.
Huomattavaa on, että sekä liberaalidemokraattisessa oikeistossa että sekulaarissa kommunistisessa rauhanpolitiikassa tähän sosiaaliseen rauhanuskoon on kohdistettu sama kritiikki. Sen nähtiin ja sen nähdään edelleen olevan utopistinen ja epärealistinen maailmankatsomus, joka ei hyväksy sitä – tosiasiaksi esitettyä uskomusta – että ihmiset tulevat aina sotimaan ja olemaan väkivaltaisia. Tämän uskomuksen kautta molemmissa leireissä rauhantyö on esitetty poliittisena kompromissina, jonka on annettava tilaa jossain määrin myös aina sota-aseille, varustautumiselle ja sodille. Sosiaalisessa rauhanuskossa tämä realistinen uskomus puolestaan kielletään kategorisesti, koska usko hahmotetaan sisäisenä vakaumuksena, joka ei perustu ulkoisiin olosuhteisiin. Tämän uskon nähtiin johtavan pitkäkantoiseen ja kestävään toimintaan, joka saa aikaiseksi ulkoisen rauhan ilman aseita ja väkivaltaa.
Sittemmin kylmän sodan aikana rauhanpolitiikasta (joko sekulaari-oikeistolaisessa tai -vasemmistolaisessa muodossaan) tuli hallitseva aatteellinen traditio sekä Suomessa että Ruotsissa. Nykyinen turvallisuuspoliittinen muutos on nähtävä myös tämän liberaalin rauhanpoliittisen tradition epäonnistumisena. Katsomalla pohjoismaisten rauhanliikkeiden menneisyyteen, jossa rauhantyön nähtiin tapahtuvan politiikan ulkopuolella sosiaalisen uskon alueella, on mahdollista löytää rauhanliikkeelle myös uudenlainen suunta.