Kansallista identiteettiä on Suomessa rakennettu vahvasti mytologian ja uskonnon vastakkainasettelulle. Arkaainen, jo esihistorialliselta ajalta periytyvä mytologinen perinneaines on yhtäältä keskeinen osa juhlittua kansallisuusaatetta ja nykypäivän itseapu-henkisyyttä, mutta samalla teologisesti arvotettuna väärää uskontoa, tuomittavaa pakanuutta. Kaksijakoinen luokitus mytologiasta teologian vastaparina on sinnikkäästi jatkanut elämäänsä kansanomaisessa ja akateemisessakin keskustelussa. Vastakkainasettelu ei ole viaton asia, sillä se antaa virheellisen kuvan niin pakanuudeksi nimetystä kansankulttuurista kuin uskonnon vaihdokseen liittyvistä mekanismeista, kirjoittaa uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttonen.
Pakanuus ei ole uskonto
Suomalainen kansanusko ei ollut uskonnollista uskoa sanan kristillisteologisessa merkityksessä, vaan erottamaton osa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentunutta ja rituaaleissa todennettua ymmärrystä siitä, minkä varassa elämää elettiin. Se, mitä kutsutaan pakanuudeksi, ei siten ole uskontoon vertautuva katsomusjärjestelmä. Kysymys oli yksinkertaisesti normatiiviseen raamattuteologiaan nähden poikkeavasta ajattelusta ja käyttäytymisestä. Nykypäivänä uskonnottomuus, sekulaari maailmankatsomus, vastaa sitä, mistä 1600-luvun pakkouskonnon aikana Ruotsi-Suomessa käytettiin halventavaa pakanatermiä. Perinteinen pakanuus, verrattuna nykypäivän uuspakanuuteen, ei muodostanut yhteiskunnan muusta sosiaalisesta kentästä erillistä, autonomista tai puoliautonomista, organisoitunutta uskontoa tai kulttia.
Vastakkainasettelu pakanan ja kristityn välillä on saanut korostuneen aseman siksi, että kristinusko oli syntyessään urbaani liike. Kristinusko on alun perin kaupunkiuskonto. Latinan kielen paganus tarkoitti alun perin maaseudun ihmistä, ”maalaistolloa”, erotukseksi kristinuskon omaksuneesta kaupungin asukkaasta. Uskonnollisen merkityksen pakana > pakanuus sai vasta sen jälkeen, kun kristittyjen määrä oli merkittävästi lisääntynyt kreikkalais-roomalaisen maailman suurimmissa kaupungeissa suhteessa maaseudun käännyttämättömiin ja kristillisen kasteen vastaanottamattomiin ihmisiin. Pakana on kristinuskossa luokittava termi, jolla tarkoitetaan kristilliseen yhteisöön kastamatonta henkilöä.
Reformaation pitkä varjo
Käsitys, jonka mukaan mytologia muodostaa teologisen uskonnon varjoissa vaikuttavan muinaisuskon, on ollut keskeinen reformaatioajalta juontuva kulttuurinen paradigma suomalaisenkin uskontohistorian tarkastelussa. Saamme kiittää Mikael Agricolaa ja hänen Psalttarin eli Davidin psalmien esipuheeseen kirjaamia ”epäjumalia” yli 500-vuotisen mytologian tutkimuksen tradition käynnistämisestä. Kuitenkin reformaatio ja sitä seurannut puhdasoppisen luterilaisuuden aika loi jyrkän polariteetin katolisen kirkon käytänteisiin sekoittuneen kansanuskon ja luterilaisen uskonkäsityksen välille toiseuttamalla kansanuskomukset luterilaiselle kirkolle vaarallisena pakanuutena.
Kansanuskon vastustus perustui kirkon omaan kaksijakoiseen hyvän ja pahan dualismiin. Reformaation jälkeisessä Suomessa vedettiin raja pakanallisen mytologian ja oikean uskonnon välillä entistäkin tiukemmaksi: vanhat ”jumalat” ja moraalittomaksi luokiteltava käyttäytyminen kuten kiroilu, väärä vala, juopottelu, kortti- ja uhkapelit, tanssi ja soittaminen nähtiin paholaisen työnä ihmisessä.
Sosiaaliset siteet ohjaavat katsomuksen valintaa
Sosiaalipsykologit ja kognitiivisen uskontotieteen tutkijat ovat argumentoineet näkemyksen puolesta, jonka mukaan teologiset määrittelyt näyttelevät sangen vähäistä roolia ihmisten uskonnollisissa valinnoissa, koskien siis yhteiskuntia, joissa uskonnon saa valita. Uskonnollisen sanoman vastaanottamisessa ratkaisevaa ei ole niinkään teologian opillinen sisältö, vaan sosiaaliset tekijät. Ihmiset siirtyvät yhdestä katsomusjärjestelmästä toiseen useimmiten lähipiiriin kuuluvien ihmisten, itselle ”merkittävien toisten” vaikutuksesta. Ihmiset jakavat niin mytologian kuin uskonnonkin sosiaalisten tekijöiden perusteella.
Mekanismi toimii molempiin suuntiin: sosiaaliset siteet ohjaavat sekä uskonnollisia valintoja että uskonnollisten ryhmien ulkopuolella pysymistä. Siksi kääntymisen eli konversion psykologinen aspekti saa turhankin paljon painoa sosiologisten tekijöiden sijasta. Uskontososiologi Rodney Stark on todennut, että kääntyminen on pikemminkin oman uskonnollisen ajattelun ja käyttäytymisen yhteensovittamista lähipiirin katsomusten kanssa. Stark korostaa, että Apostolien tekojen kuvaama (Apt. 2: 37 ̶ 42) massakääntyminen ei sovi yhteen kääntymiskokemuksia koskevan sosiologisen tutkimuksen kanssa. Pyhiä alkukertomuksia kommentoivat saarnat, vaikka olisivat kuinka vakuuttavia ja dynaamisia, eivät juuri johda yhtäkkisiin identiteettivaihdoksiin.
Myytit ajattelussamme
Vastakkainasettelua mytologian ja uskonnon välillä ei tarvita. Mytologia on yksi uskonnon narratiivisista rakennuspalikoista, ja mytologiankin muodostavat myyttiperinteet ja pyhinä pidetyt asiat ovat uskonvaraisia ajatusjärjestelmiä. Suomessa Elias Lönnrot, harras kristitty, loi Kalevalalla orastavalle kansakunnalle syntymyytin. Historioitsija Yuval Noah Harari on todennut, että niin Raamatun luomiskertomus, Australian aboriginaalien uniaikamyytit ja modernien valtioiden nationalistiset myytit ovat ihmisten kollektiivisen mielikuvituksen tuotoksia. Kaiken suurimittaisen ihmisten välisen yhteistyön perusta on yhteisissä myyteissä, jotka ovat olemassa vain ihmisten kollektiivisessa mielikuvituksessa.
Sen lisäksi, että mytologiat kiehtovat mielikuvitustamme, on kysyttävä minkä ilmauksia mytologiat ovat ja mikä tehtävä myyteillä ja mytologioilla on tiedonkäsittelyssämme: Mitä ne kertovat tavastamme ymmärtää ja jäsentää menneisyyttä, yhteiskuntaa, identiteettiä ja ihmismieltä?