Pakanauskonnot Suomessa: yhteisöllisyyttä etsimässä

Pakanauskontoja tunnetaan edelleen melko heikosti Suomessa. Uskontotieteen väitöskirjatutkija ja pakanajärjestökentän aktiivi Essi Mäkelä kuvaa tekstissään pakanoiden yhteisöllisyyttä ja sitä, miten Suomessa löydetään pakanuuden pariin.

Nykyuskonnollisuutta ja -henkisyyttä kuvataan usein yksilöllisen uskonpolun kautta, mutta myös yhteisöllisyys koetaan edelleen tärkeäksi. Pakanuuden harjoittajia on Suomessa melko harvakseltaan ja arvioita määristä on vaikea antaa, sillä monet eivät ole pakanoita julkisesti. Tähän liittyy monenlaisia syitä henkilöstä ja tilanteesta riippuen, mutta eräs toistuva huomio on, että pakanuuden ilmaiseminen asettaa harjoittajan joko naurettavaan tai uhkaavaan valoon. Monen pakanan mielestä pakanauskontoja pidetään joko epäilyttävinä, saatanallisina, tai typeränä taikauskona – ellei jopa larppauksena. Monet siis tutustuvat pakanuuteen itsenäisesti, mutta hakeutuvat lopulta samanmielisten seuraan, vaikka se tapahtuisikin vain internetissä. Tässä kirjoituksessani kuvaan, miten väitöskirjaani varten haastatellut pakanat kertovat päätyneensä pakanuuden pariin ja minkälaista yhteisöllisyyttä pakanoiden kesken on.

Pakanuus

Pakanuuden määritelmä on elänyt aina antiikin Rooman ajoista. Siinä missä roomalaiset nimittivät pakanoiksi ihmisiä, jotka asuivat maalla ja harjoittivat muita perinteitä kuin Rooman virallista uskontoa, on sittemmin kristinuskon vakiintuessa erilaisten alkuperäiskansojen perinteitä ja uskonnottomuutta kutsuttu pakanuudeksi. Nykymerkityksessään pakanuus (joskus uuspakanuus) viittaa kuitenkin perinteisiin, joita harjoitetaan erityisesti länsimaissa valtauskontojen rinnalla, ja jotka pohjaavat löyhästi määritellen luonnon pyhittämiseen. Paikallisuus, monijumaluus, rituaalimagia ja luonnon kunnioitus ovat ilmiöitä, joita ilmenee joissakin mutta ei kaikissa pakanauskonnoissa.

Usein perinteiden rajoja määrittävät jumalperinteet: ásatrú kunnioittaa skandinaavisia ja germaanisia Aasojen ja Vaanojen jumalsukuihin liitettyjä perinteitä; wiccassa huomio on usein (muttei aina) kelttiläisessä tai helleenisessä perinteessä; väenusko (usein suomenusko) taas perustuu Suomen alueen kansojen perinteiden soveltamiseen. Liikkeissä vapaus tulkita perinteiden painotuksia on tärkeä, mutta yhteisöjen kesken noudatetaan tiettyjä rituaalikaavoja. Monet harjoittavat pakanuutta kuitenkin yksin ja yhdistelevät omaan maailmankuvaansa parhaiten sopivista harjoitteista itselleen sopivimmat – tai kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivat.

Perinteet ovat syntyneet maailmansotien jälkeen ja Suomeen ne tulivat 1970-luvulla. Suuret kattojärjestöt Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry ja Pakanaverkko ry on perustettu 1990-luvun lopulla. Alkuun yhdistysten merkittävimpiin tehtäviin kuului vahvasti median tiedottaminen pakanauskonnoista, sillä 1990-luvulla levisi huhuja rikollisiin toimiin perustuvasta saatananpalvontakultista, johon pakanauskonnot helposti liitettiin aiheen tuntemattomuuden vuoksi. Mistään saatanakultista ei lopulta ollut kyse, mutta ihmisten asenteiden korjaamisessa on yhdistyksillä ollut töitä jo kolmatta vuosikymmentä.

Pakanuuteen voi kutsua monenlainen kulttuurintuote. Kuva: nimim. Lemmonmarja.

Verkostoituminen tärkeää

Kattojärjestöt syntyivät myös yhdistämään eri perinteitä harjoittavia pakanoita toisiinsa ja mahdollistamaan samanhenkisten ihmisten kanssa verkostoitumisen. Sähköpostilistat, leirit ja yhdistysjulkaisut, sekä sittemmin internetfoorumit ja Facebook-sivut ovat toimineet alustoina yhdistysten syntymiseen ja toisaalta mahdollistaneet esimerkiksi toistaiseksi ainoan pakanauskontoihin pohjaavan rekisteröidyn yhdyskunnan, väenuskoisen Karhun kansan, toiminnan synnyn ja sen muodon määrittelemisen. Roolipelit, historian elävöitystoiminta, populaarikirjallisuus, pakanaestetiikkaa hyödyntävä musiikki, sekä internetin myötä mahdollistunut tiedonhaku ovat näytelleet keskeistä osaa haastattelemieni pakanoiden uskonpoluilla. Koska suurin osa haastatelluista on kasvanut evankelisluterilaisessa tai jopa herätyskristillisessä kontekstissa, on monilla taustallaan henkistä etsintää kristillisissäkin seurakunnissa, mutta useimmat sanovat olleensa kiinnostuneita monista tai jopa kaikista uskonnoista.

Yhdessä ja erikseen

Pakanaperinteitä kuvatessa viitataan usein siihen, miten harjoittaja kokee jollain tasolla jo tienneensä ja aiheeseen tutustumisensa kautta vain löytäneensä sanan sille, jota ehkä lapsesta asti oli mielessään pyöritellyt. Toisaalta kristillisestä perinteestä irtautuessa on saatettu lähteä miettimään ja luomaan omaa henkisyyden muotoa. Sittemmin harjoittaja on eri harrastuksissa tai oppilaitoksissa päätynyt seuraan, jossa onkin samankaltaista kiinnostuneisuutta esimerkiksi luonnon pyhittämiseen. Kun näkemyksille löytyy nimi, on helpompaa hakeutua kattojärjestöjen pariin ja löytää muita pakanoita.

Kaikki eivät kaipaa yhteistä oman perinteen harjoittamista, mutta yhdistysten myötä on kehittynyt myös erilaisia niin sanottuja pan-pakanallisia rituaaleja. Sarvimaljan nostaminen nuotion ympärillä, meditaatiotekniikoiden kokeilu luonnonympäristössä, rumpumatkat kokeneen rummuttajan johdolla tai paju-ukon polttaminen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi toimivat tapoina kokea henkisyyttä yhteisössä, jossa kaikki eivät edusta samaa perinnettä. Toiminnan perusteet ovat useimmista perinteistä tuttuja ja niiden yhteinen hyödyntäminen on mahdollista, vaikka yksilölliset tulkinnat paju-ukon merkityksestä saattavat poiketa toisistaan. Yhteisöllisessä pakanuuden harjoittamisessa tärkeintä ei ole samoin uskominen, vaan halu antaa oma osuutensa energiaan, jota yhteisrituaaleilla nostatetaan.

Koska pakanauskonnot eivät ole järjestäytyneet tai onnistuneet rekisteröimään yhdyskuntiaan suomalaisessa järjestelmässä, saattaa perinteistä olla hankala löytää laadukasta tietoa. Siinä, missä yleisesti saatetaan väheksyä vaikkapa roolipelikerhon tai fiktiivisen romaanin kautta löytynyttä henkisyyttä, ovat ne marginaalisista liikkeistä kiinnostuneille tärkeä väylä perinteiden pariin, joista valtakulttuuri kiinnostuu lähinnä eksoottisuuden tai jännittävän mysteerin kautta.

Uskontojen yhteisymmärrysviikolla toivon itse kunkin haastavan omia opittuja tapojaan suhtautua muiden henkisyyteen ja tutustuvan monenlaiseen uskonnollisuuteen arvottamatta sitä uskontoperinteen iän tai edes vakavuuden perusteella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s