Assyrialaiskristityt ovat yksi vähiten tunnetuista kristillisistä ryhmistä. Suomessakin heitä on joitain satoja. Teologian tohtori Emil Anton kertoo tekstissään, keitä assyrialaiskristityt ovat.
Kun Oulussa vuonna 1990 tuli tapaninpäivänä kirkkoon ryhmä uusia maahanmuuttajia Lähi-idästä, piispa Olavi Rimpiläinen käski pastori Veijo Koivulaa selvittämään, ”minkä sortin ristityitä” he olivat. Sittemmin Koivulasta tuli Suomen assyrialaisten vankka ekumeeninen ystävä ja vuonna 2007 perustetun Suomi-Assyria-yhdistyksen puheenjohtaja.
Mutta mikä oikeastaan on Assyria? Nykyisellä maailmankartalla sellaista maata ei ole, mutta historiasta ja Vanhasta testamentistakin muistetaan kyllä Assyrian valtakunta, jonka pääkaupunki Ninive (nykyisen Mosulin paikalla) tuhottiin vuonna 612 eKr. – siis yli 2600 vuotta sitten. Onko tosiaan niin, että assyrialaisia on ollut koko tämän ajan olemassa ja että he jossain välissä ovat kääntyneet kristityiksi? Miksemme muista tällaista historiankirjoistamme?
Kansa, kolminaisuus ja kristologia
Kyllä, juuri näin tavallinen assyrialaiskristitty hahmottaa oman identiteettinsä, ja suomalainen assyriologian emeritusprofessori Simo Parpola on samaa mieltä. Nykyassyrialainen kuuluu kansaan, joka johti muinaisen Lähi-idän suurinta imperiumia ja jolle profeetta Joonakin saarnasi. Valtakunnan tuhon jälkeen kansa säilyi babylonialaisten, persialaisten ja kreikkalaisten alaisuudessa sekä omissa pikkuvaltioissaan kuten Osroenessa, jonka kuningas Abgar kääntyi kristinuskoon jo ensimmäisellä vuosisadalla – ja niin assyrialaisista tuli ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt ”pakanakansa”.
Assyrialainen kristillisyys kehittyi paljolti Roomasta riippumatta, mutta yhteydet länteen (lähinnä Bysanttiin) säilyivät ja nikealais-konstantinopolilainen kolminaisuusoppi hyväksyttiin. Tämä on syytä pitää erillään Parpolan esittämästä muinaisassyrialaisen uskonnon rekonstruktiosta, jossa kolminaisuuden muodostavat Assur, kuningas ja Ishtar.
Kristologiset kiistat ja poliittis-maantieteelliset realiteetit jakoivat assyrialaisten kirkon ja kansan kahtia 400–500-luvuilla. Idän eli Persian puolella olleet assyrialaiset leimattiin nestoriolaisiksi, ja sillä nimellä heidät tunnettiin 1800-luvulle asti. Toisena ryhmänä olivat länsiassyrialaiset eli Bysantin vainoamat Syyrian monofysiitit, joita kutsuttiin ahkeran organisoijansa piispa Jakob Baradaeuksen (n. 500-578) mukaan jakobiiteiksi.
Kansa, kirkot ja kielet
Nykyään näitä perinteitä edustavat kirkot tunnetaan nimillä idän assyrialainen kirkko ja syyrialaisortodoksinen kirkko (aiemmin ”assyrialaisortodoksinen kirkko”). Molemmilla kirkoilla on myös katoliset haaransa: edellisellä kaldealaiskatolinen kirkko ja jälkimmäisellä syyrialaiskatolinen kirkko.
Suomessa kaldealaiskatolisia messuja on vietetty viime vuosina Helsingissä ja Turussa Norjasta saapuvan papin johdolla. Idän assyrialaisen kirkon pappi puolestaan tulee Ouluun sopivin väliajoin Ruotsista, missä assyrialaiskristittyjä on jopa yli 100 000.
Kaikkien edellä mainittujen kirkkojen jumalanpalveluksissa liturgisena kielenä on Jeesuksenkin kielenä tunnettu aramea. Sitä puhuttiin jo Assyriassa, ja se on edelleen myös monien assyrialaiskristittyjen äidinkieli. Toisilla sen on korvannut arabia.
Kuva: Marsel Elia Pixabaystä
Nationalismi, politiikka ja identiteetti
Assyrialaiskristitty kertoisi siis itsestään ensimmäisinä ja tärkeimpinä asioina jatkuvuuden muinaiseen Assyriaan ja jatkuvuuden varhaiseen arameankieliseen kristillisyyteen. Kirkkojen erot saatetaan nähdä painolastina, joka turhaan jakaa kansaa: assyrialaisten tulisi olla yhtä. Viime aikoina onkin vahvistunut assyrialainen nationalismi, joka kansan ykseyden korostuksen lisäksi saattaa sisältää myös poliittisen vaatimuksen autonomisesta Assyrian maasta assyrialaisille. Vähintäänkin Niniven tasangolle pitäisi saada vähemmistöjä suojeleva turva-alue.
Mutta tässä tullaan koko kiistan ytimeen. Läheskään kaikki yllä mainittuihin kirkkoihin kuuluvat tai niistä polveutuvat henkilöt eivät hyväksy assyrialaista identiteettiä eivätkä miellä itseään assyrialaisiksi. Poliittisesti erityistä turva-aluetta saatetaan vastustaa; sen sijaan tulisi rakentaa turvallista ja yhtenäistä Irakia kaikille.
Itsekin polveudun isäni puolelta syyrialais- ja kaldealaiskatolisesta taustasta, mutta minulle ei koskaan ole välittynyt assyrialaista identiteettiä. Olenko siis assyrialaiskristitty? Ruotsin syyrialaisortodoksitkin ovat jakautuneet suunnilleen kahtia: ne, jotka torjuvat assyrialaisen nimen, kutsuvat itseään syriaaneiksi (syrianer) tai aramealaisiksi. Monet kaldealaiskatolilaiset puolestaan identifioituvat kaldealaisiksi ja pitävät sitä assyrialaisuudesta erillisenä etnisenä identiteettinä.
Historia, kritiikki ja harmonia
Mikä assyrialaisessa identiteetissä sitten on sen kriitikkojen mukaan vikana? Ensimmäinen syy on historiallinen. Kriittisen käsityksen mukaan assyrialaiset sulautuivat valtakuntansa hajoamisen jälkeen Lähi-idän muihin kansoihin ja sen yleiseen arameankieliseen kulttuuriin, eivätkä varhaiset arameankieliset eli syyrialaiset kristityt olleet yhtä kuin muinainen assyrialainen kansa. Syyrialainen kristinusko oli monikansallista: aramealaisen valtaväestön lisäksi sen piiriin kuului myös juutalaisia, persialaisia, kreikkalaisia, arabeja, kurdeja ja sittemmin itäisempiäkin kansoja kuten turkkilaisia ja intialaisia. Ovatko Intian Tuomas-kristitytkin ”assyrialaisia”?
Kriitikkojen mukaan assyrialainen identiteetti sai alkunsa vasta 1800-luvulla, kun länsimaiset arkeologit kaivoivat esiin muinaisen Assyrian rauniot. Tämä antoi kristillisille vähemmistöille ylpeydenaiheen, jatkuvuuden tunteen ja länsivaltojen tuen. Assyrialainen nationalismi voimistui entisestään 1900-luvulla. Lapsille alettiin antaa muinaisassyrialaisia nimiä, luotiin assyrialainen kalenteri ja lippu ja perustettiin useita kansalaisjärjestöjä sekä lehtiä. Muinaisen Assyrian ihailu johti myös muinaisassyrialaisen pakanauskonnon ihailuun, mikä on tarjonnut toisen merkittävän syyn assyrialaisen identiteetin vastustamiselle.
Ei siis ole mitään yksinkertaista vastausta siihen, ketkä kaikki ovat assyrialaiskristittyjä ja mitä se lopulta tarkoittaa. Kyseessä on monikerroksinen identiteetti- ja katsomuskysymys. Harmoniaa ja yhteisymmärrystä kaivataan paitsi uskonryhmien, myös niitä sisäisesti jakavien kansallisten identiteettien välillä.