Anteeksipyyntöjen aikakaudella julkisia anteeksipyyntöjä esitetään ja sovintoprosesseja käynnistetään. Tämä tarjoaa sovintotutkijalle kiehtovan työkentän. Tässä kirjoituksessa Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava Helga West kertoo omasta väitöskirjatyöstänsä ja pohtii, mitä tutkimus voi tarjota käytännön sovintoprosesseille.
Nykyistä aikakauttamme on osuvasti kutsuttu anteeksipyyntöjen aikakaudeksi (the age of apology). Julkisia anteeksipyyntöjä esitetään vähemmistöille, kaltoin kohdelluille ihmisryhmille ja jopa yksittäisille julkisuuden henkilöille.
Suomalainen mediakuluttaja on saattanut törmätä seuraavanlaisiin uutisaiheisiin: ”Piispa pyysi anteeksi saamelaisilta” ”Lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta pyydettiin anteeksi” ja ”Pirkka-Pekka Petelius pyytää nyt anteeksi romaneilta”. Kyseisiä anteeksipyyntöjä on edellyttänyt jonkinlainen sovintoprosessi, jonka aikana anteeksipyytäjä tai hänen edustamansa taho on tunnustellut sovinnon mahdollisuutta niiltä, jotka ovat kokeneet tulleensa loukatuiksi.
Valtiolliset anteeksipyynnöt tulevat lisääntymään lähitulevaisuudessa Suomessa. Tähän viittaavat meneillä olevat valtiolliset sovintoprosessit. Valtioneuvosto on käynnistänyt niin Suomen saamelaisten kuin kuurojen kanssa erilliset sovintoprosessit, jotka on kirjattu pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmaan.
Anteeksipyyntöjen aikakaudella myös luterilaiset kirkot Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa ovat lähteneet purkamaan omaa kolonialistista menneisyyttään ja julkisesti tunnustaneet tekemiänsä ylilyöntejä saamelaisten kristillistämisessä.
Kristilliset kirkot ovat järjestelmällisesti tukahduttaneet saamelaisten alkuperäiskansahengellisyyttä. Kuvan hopeakoru on saanut innoituksensa saamelaisesta naishengettärestä Juksáhkká:stä. Kuva: Helga West.
Omassa teologian alaan kuuluvassa väitöskirjassani tutkin sitä, kuinka luterilaiset kansankirkot Norjassa ja Ruotsissa ymmärtävät sovinnon suhteissaan oman maansa saamelaisyhteisöihin. Tämän lisäksi tarkastelen, kuinka saamelaiset itse ymmärtävät sovinnon.
Tutkiessani kirkollisia saamelaissovintoprosesseja näkökulma on institutionaalinen: kuinka kristillinen kirkko instituutiona puhuu sovinnosta omissa dokumenteissaan? Kun tutkin saamelaisääniä, näkökulma siirtyy tällöin alkuperäiskansalle: minkälaisia tarpeita ja toiveita saamelaiset itse liittävät sovintoon omissa puheenvuoroissaan?
Karkeasti voi siis sanoa, että tutkin sovintoa. Mutta mitä sovinnolla oikeastaan tarkoitetaan? Tähän kysymykseen ei löydy tyhjentävää, universaalia vastausta – ja juuri se tekee sovinnon tutkimisesta niin kiehtovaa. Jo pelkästään kielen tasolla ”sovinnolla” eri kieliperinteissä voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, kuten sopimuksen tekoa, hyvitystä tehdystä virheestä taikka vihanpidon lopettamista. Siksi hedelmällinen tapa lähestyä sovintoa on kysyä: mitä sovinnolla tarkoitetaan juuri tässä tilanteessa, tässä prosessissa taikka näille ihmisille?
Sovinto pakenee määrittelyjä
Heinäkuussa 2020 julkaistussa saamelaissovintoprosesseja käsittelevässä artikkelissani analysoin Norjan ja Ruotsin kirkkojen käsityksiä sovinnosta niiden omissa julkilausumissa. Nämä kaksi skandinaavista luterilaista kansankirkkoa aloittivat 1990-luvun alussa kirkolliset keskustelut ja uudistukset tukeakseen saamelaista kirkollista elämää. Saamelaissovintoprosessien yhtenä kantavana teemana on ollut sovinto ja sen taustalla olevat historialliset syyt tavoissa, joilla saamelaiset kristillistettiin.
Tutkimukseni osoittaa, että niin Norjan kuin Ruotsin kirkko ymmärtävät sovinnon suhteissaan saamelaisiin ennen kaikkea oikeudenmukaisuutena. Käytännössä kirkot kuitenkin ymmärtävät oikeudenmukaisuuden eri tavoin: Norjan kirkko on panostanut suuriin rakenteellisiin ja taloudellisiin muutoksiin, kun taas Ruotsin kirkko on painottanut sovintoa vuoropuheluna kipeästä menneisyydestä. Jos sovinto ymmärretään vain vuoropuheluna, riskinä tällöin on, että rakenteelliset korjausliikkeet historian hyvittämiseksi jäävät huomiotta.
Edellä mainitussa artikkelissani pohdin myös sovinnon luonnetta ja sen tutkimista yleisellä tasolla. Sovintoon voi olla vaikea päästä käsiksi, jos yritämme survoa sovinnon ideaa ennalta määrättyyn, ahtaaseen lokeroon. Esimerkiksi kristillinen teologia on perinteisesti lähestynyt sovintoa Kristuksen sovitustyön kautta, kun taas alkuperäiskansajäsenille sovinto voi muun muassa tarkoittaa oikeutta harjoittaa perinteistä elinkeinoa esivanhempien mailla. Kristuksen lunastustyöllä ja alkuperäiskansojen maaoikeuksilla ei äkkiseltään vaikuta olevan paljoakaan yhteistä, paitsi se, että kummatkin näkökulmat voidaan mieltää käsitykseksi sovinnosta.
Sovinnolla ei siis näytä olevan mitään yleistä muotoa, koska ihmiset ja ihmisyhteisöt voivat antaa sovinnolle mitä moninaisimpia merkityksiä. Tämä vaatii tutkijalta teknisen kielitaidon ja metodisen harjoittelemisen lisäksi herkkyyttä tunnistaa sovintopuhetta kenties yllättävistäkin paikoista.
Pohdin lopuksi kysymystä siitä, mitä tutkimus voi tarjota sovintoprosesseille. Ajattelen, että paljonkin, mutta tutkitulla tiedolla on omat rajansa. Olisi esimerkiksi vaikea nähdä, että mikään yksittäinen tutkimus voisi tarjota yksiselitteistä sovintoratkaisua johonkin tiettyyn konfliktitilanteeseen. Tutkimus voi pikemmin nostaa esiin sovintoprosessien sokeita pisteitä, osoittaa ristiriitoja ja tarjota työvälineitä sovintoprosessien onnistumisen arvioimiseksi.
Aiheesta lisää:
West, Helga (Religions, 2020): Renegotiating Relations, Structuring Justice: Institutional Reconciliation with the Saami in the 1990–2020 Reconciliation Processes of the Church of Sweden and the Church of Norway.