Kristinuskolla on pitkään ollut lähes monopoliasema Suomen uskonnollisella kentällä. Ihmisten hengelliset tarpeet ja ajattelu kanavoituvat pitkälti kirkkokuntien ja kristillisten yhteisöjen kautta. Myös muualla maailmassa kristinusko lukeutuu tärkeimpien uskontojen joukkoon. Miten tähän kuvaan sopii Jeesus? Voiko hänet ja uskonnon mainita samassa virkkeessä? Itsestään selvää se ei ole, kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston eksegetiikan professori Lauri Thurén.
Kirkkokunnilla on omat näkemyksensä Jeesuksesta; niihin en raamatuntutkijana puutu. En liioin lähde mukaan kollegojeni suosimaan ajatusleikkiin siitä, millainen hahmo historiallinen Jeesus oli. Selkeämpää on pohtia, miten empiirinen Jeesus suhtautui uskontoon. Tarkoitan sitä kirjallista hahmoa, johon voi tutustua Uuden testamentin teksteissä. Olen käsitellyt aihetta laajemmin artikkelissani Uskonnoton Jeesus.
Tarkkaa vastinetta sanalle uskonto ei löydy antiikin kielistä. Nykytyyliseksi käsitteeksi se kehittyi vasta myöhemmin. Uskonnon tuntomerkkejä voi silti havaita jo antiikissa, joka oli täynnä tuonpuoleisten tai näkymättömien ilmiöiden pelkoa, kunnioitusta ja palvontaa. Jumalia, demoneja, herruuksia ja näkymättömiä valtoja tunnistettiin kaikkialla. Mutta vuorovaikutus näiden hahmojen kanssa liittyi ensisijaisesti tämänpuoleiseen terveyteen ja toimeentuloon sekä omaan kansallisuuteen.
Uusi testamentti ei ota selkeää kantaa näiden uskonnollisten voimien olemassaoloon (1. Kor. 8:4–6). Mutta Jeesuksen Jumala oli jotakin aivan muuta.
Jeesus itse ei ollut kristitty vaan juutalainen. Juutalaisuus oli tuolloin ja on vieläkin osa kansallista identiteettiä, ei pelkkä katsomus tai uskonto. Juutalainen saattoi jopa todeta ”Ei ole mitään jumalaa” – sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, miksei vieläkin.
Jumalaa Jeesus tai muutkaan varhaiset juutalaiset eivät juuri maininneet, sillä hänen nimeään ei saanut lausua. Kiertoilmaisuilla mentiin. Esimerkiksi evankeliumeista juutalaisin, Matteus, kertoo Jeesuksen opettaneen kierrellen taivasten valtakunnasta.
Jumalat eivät juhli Jeesuksen vertauksissa
Jeesus kyllä tapasi käydä synagogassa, sillä hän arvosti pyhiä Kirjoituksia. Mutta Jerusalemin temppelille hän ennusti tuhoa. Pitkiä rukouksia hän piti turhina tai tekopyhinä. Rituaali- ja moraalisäännöille hän antoi kyytiä tai kiristi niiden tulkinnat absurdeiksi: vain amputoimalla omia jäseniään välttää kadotuksen. Samaan hengenvetoon Jeesus muistutti, että aurinko paistaa ja sade lankeaa niin hyville kuin pahoille – sellainen on myös Jumala.
Juuri tällaiset vertaukset muodostavat kolmanneksen Jeesuksen puheista, hänen ajattelunsa ytimen. Suomen Akatemian tutkimusprojektimme paljasti näistä kertomuksista paljon mielenkiintoista. Harva on huomannut, että ne ovat puhtaasti maallisia kertomuksia. Jumalalla on niissä – ja koko Uudessa testamentissa – vain yksi vuorosana! Pari kertaa sentään hän piipahtaa sanan luonto synonyymina – muuten häntä ei mainita.
Hengellisyyden sijaan vertaus vetoaa kuulijan omaan järkeen, kokemuksiin, tunteisiin ja mielikuvituksiin. Vertaus ei julista mitään, eikä sen lukeminen edellytä uskonnollista vakaumusta. Tosin kirkollinen tulkinta on pyrkinyt löytämään Jumalan monenkin vertauksen hahmojen takaa, mutta tällainen edustaa myöhempää hurskautta.
Vertauksissa ihminen on Jumalan esikuva, ei toisinpäin. Logiikka menee näin: Jos te pahat ihmiset kuitenkin annatte lapsellenne evääksi leivän ettekä kiveä, olisiko Jumala huonompi? Jos te juhlitte vasta kun kadonnut lampaanne löytyy, olisiko Jumala niin hölmö, että juhlisi jo aiemmin?
Uskonnosta puhdistettu, persoonallinen Jumala
Useimpien uskontojen ytimessä on oma käsitys jumaluudesta. Kristilliset kirkot sensuroivat Mooseksen kymmenestä käskystä ehkä olennaisimman: ”Älä tee itsellesi jumalakuvaa” (2. Moos. 20:4). Tällä pyrittiin erottamaan Israel aikansa ”uskonnoista”, joilla noita kuvia riitti. Käskyllä olisi käyttöä myös nykypäivän jumalakeskustelussa, jossa on tapana esitellä omia jumalakuvia tai rekonstruoida israelilaisille sellaisia. Jo Moosekselle ja profeetoille oli olennaista pitäytyä siihen niukkaan informaatioon, jota Jumala itse itsestään kertoi.
Jeesus pyrki vapauttamaan ihmiset totutuista jumalakuvista. Silti hän ei kertonut jumalasta, josta ei voi sanoa mitään. Hän ei kertonut jumalasta, joka on panteistinen maailmanhenki tai tuonpuoleisuuteen vetäytynyt valkopukuinen joulupukin kaksoisveli. Kuten Vanhassa testamentissa, myös Jeesuksen puheissa Jumala on tunteva, tahtova ja vaikuttava persoona. Hän on Isä, joka on taivaissa, ja jonka valtakunta on tuloillaan.
Jumalan irrottaminen aikansa konventioista ei riisunut hänen valtaansa. Kuten vertausten voimamiehet, Jumalakin reagoi lopulta maailman ongelmiin konkreettisella tavalla. Viimeisellä tuomiolla tuomitaan ”kaikki kansat” niiden jumalasuhteista riippumatta (Matt. 25:32). Tuomiolla ei ratkaise uskonto. Sen sijaan vaaditaan täydellistä käytöstä suhteessa lähimmäiseen (Matt. 5:48; 7:21).
Jos moraalinen täydellisyys ei luonnistu, jäljelle jää vain turvautuminen Jeesuksen vereen, jonka vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi (Matt. 26:28). Tällä ajatuksella Matteus perusteli kanssajuutalaisilleen, miksi Jeesus oli kärsinyt niin häpeällisen kuoleman.
Jeesuksen jumalasuhdetta on vaikea sijoittaa aikansa uskonnollisten tai filosofisten kategorioiden sisälle. Samoilla linjoilla oli hänen teologisesti tärkein seuraajansa Paavali, joka saattoi jopa heittää: ”Tiedämme, ettei ole olemassa yhtään jumalaa (paitsi yksi)” (1. Kor. 8:4). Ei ihme, että varhaiset kirkkoisät joutuivat puolustautumaan ateismi-syytöksiä vastaan. Ympäristö ei siis aina pitänyt kristillisyyttä uskonnollisena ilmiönä.
Noista ajoista on tultu kauas. Kristilliseen ajatteluun ja elämään on pinttynyt paljon uskonnollista tauhkaa, osin juuri sellaista, josta Jeesus pyristeli eroon. Miltähän näyttäisi vähemmän uskonnollinen ja enemmän hänen linjaustensa mukainen kirkko?