Hindulaisuus on rauhan uskonto, jonka keskeinen eettinen periaate on väkivallattomuus. Väärin. Tai ainakin vakavasti yksipuolinen väite, minkä toteamiseksi riittää, että seuraa uutisia äärihindujen väkivallanteoista tämän päivän Intiassa. Hindunationalismi haastaa länsimaissa vallitsevat mielikuvat hindulaisuudesta ja liittää Intian osaksi laajempaa fundamentalismien ja nationalismien nousua kirjoittaa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija, dosentti Jyri Komulainen puheenvuorossaan.
Maailmanuskontoja kuvataan usein stereotypioiden kautta. Historiallinen selitys yksipuolisille kuvauksille löytyy kolonialismin ajan kirjallisuudesta, sillä siirtomaavallan intressi oli kuvata siirtomaiden uskonnot ”toisenlaisiksi” kuin länsimainen kristinusko.
Intiassa kolonialistiset kuvaukset rakentuivat vastakkainasettelulle, jossa länsimaat nähtiin teknis-taloudellisen edistyksen vankkureina ja Intia takapajuisen uskonnollisuuden tyyssijana. Swami Vivekanandan kaltaiset hindulaisuuden reformaattorit käänsivät kuitenkin Intian uskonnollisuuden nationalistiseksi aseeksi siirtomaavaltaa vastaan: Intian ajaton olemus on henkinen, kun taas länsi on materialistinen.
Hindulaisuutta koskevia käsityksiä muokkasi myös Mahatma Gandhin poliittinen toiminta, joka perustui väkivallattomuuden periaatteelle (ahimsa). Gandhi otti periaatteen jainalaisuudesta, joka on intialainen väkivallattomuuden uskonto. Hindulaisuudessakin ahimsa esiintyy mutta siten, että sen vastapainona on myös väkivalta (himsa).
Gandhi kuvasi utopiaansa uskonnollisesti harmonisesta Intiasta käsitteellä Ram Rajya eli Raman valtakunta, sillä Rama-jumala symboloi oikeudenmukaista hallitsijaa.
Samainen Rama-jumala on kuitenkin saanut toisenlaisen roolin Intiassa: hänestä on tehty hindunationalismin symboli. Gandhin perintö on käännetty päälaelleen, kun hindunationalistinen liike pyrkii tekemään moniuskontoisesta Intiasta hindulaisen valtion.
Mikä on hindunationalismin tausta?
Hindunationalistinen ideologia alkoi saada muotoaan 1800-luvulla, jolloin kolonialismi sysäsi käyntiin monia uudistusprosesseja Intiassa. Jotkut näistä ottivat tavoitteekseen yhtenäisen hindulaisen rintaman rakentamisen, mistä seurasi kääntäen kielteinen asenne islamia ja kristinuskoa kohtaan.
Vaikka hindunationalismi sai alkunsa siirtomaa-aikana, sen nousu valta-asemaan vei aikaa. Modernin Intian politiikka hallitsi vuosikymmenien ajan Nehrujen ja Gandhien Kongressipuolue. Se pyrki patoamaan kommunalismia, jolla Intiassa viitataan siihen, kun politiikkaa tehdään asettamalla uskonnollisia identiteettejä toisiaan vasten. Kommunalismin vastakohtana voi pitää sekularismia, jolla Intiassa tarkoitetaan sitä, että yhteiskunta kunnioittaa uskonnollista pluralismia ja tunnustaa myös vähemmistöt.
Hindunationalismi on haastanut Kongressipuolueen perinnön yhä suuremmalla voimalla, kun viimeksi mainitun kannatus on rapautunut korruption ja karismaattisen johtajuuden puutteen takia. Vuoden 2019 parlamenttivaaleissa hindunationalistisen liikehdinnän keskuksessa oleva BJP-puolue sai 303 paikkaa 545:stä, joten pääministeri Narendra Modin toinen hallitus omaa vahvan mandaatin ajaa hindulaisen Intian agendaa.
Miten hindunationalismi näkyy Intiassa?
Hindunationalismin nousu on nostanut parrasvaloon ison joukon konflikteja ja kiistakysymyksiä. Ylipäänsä hindulaisuutta koskeva keskustelu on muuttunut luonteeltaan poliittiseksi.
Hindunationalistit suhtautuvat kielteisesti vakiintuneeseen teoriaan, jonka mukaan Veda-uskontoa edustaneet arjalaiset olisivat saapuneet Intian niemimaalle sen ulkopuolelta. Sen sijaan hindulaisuus halutaan nähdä kaikilta osin kotoperäisenä.
Myöskään historiallisia muutoksia ei haluta myöntää: yksiselitteisesti torjutaan vaikkapa tutkimukset, joiden mukaan arjalaiset olisivat syöneet muinaisina aikoina naudan lihaa.
Painostusta on kohdistettu myös kirjoja kohtaan. Esimerkiksi amerikkalaisen indologi Wendy Donigerin kirja The Hindus: An Alternative History (2009) joutui Intiassa hyllytetyksi, koska sen väitettiin loukkaavan hindujen tunteita.
Hindunationalistien käytännöt ovatkin suoraan äärinationalistien käsikirjasta: maaperää muokataan kirjoittamalla historia uusiksi, kehitellään patriotismia edistäviä uusia perinteitä ja hyödynnetään kansainvälisissä suhteissa soft poweria.
Viimeksi mainittuihin kuuluu se, että pääministeri Narendra Modin esityksestä YK nimesi kesäkuun 21. päivän kansainväliseksi joogapäiväksi. Hindunationalistit eivät väsy alleviivaamasta globaaliin suosioon nousseen joogan olevan alun perin ”hindulaista”, vaikka tosiasiassa joogan juuret ovat monimuotoisemmat.
Historian vääristämistä vakavampaa on ruohonjuuritason harmonian rikkominen. Tämä näkyy vähemmistöihin kohdistettuna vainoina. Kristityt ja muslimit ovat määrätietoisen vihapuhekampanjoinnin kohteena, joka yhä useammin johtaa konkreettiseen väkivaltaan.
Uskonnonvapauden heikentyminen
Intia on monin tavoin tienhaarassa poliittisten voimasuhteiden muututtua hyvin toisenlaiseksi kuin millainen oli modernin Intian lähtöruutu.
Hindunationalistit ovat onnistuneet saamaan muutamissa osavaltioissa voimaan kääntymisen kieltäviä lakeja, jotka hankaloittavat esimerkiksi paikallisten kirkkojen toimintaa. Samaan aikaan hindunationalistit ovat itse toteuttaneet Intian kylissä ”kotiinpaluukampanjoita” (ghar wapsi), joiden päämääränä on käännyttää kristittyjä ja muslimeja takaisin esi-isiensä uskoon.
Hindunationalistinen politiikka merkitsee ahtaita aikoja uskonnollisille vähemmistöille. Muutama vuosi sitten patrioottisen kulttuurijärjestö RSS:n piiristä esitettiin tavoitteeksi, että vuoden 2021 loppuun mennessä Intiassa ei olisi enää kristittyjä ja muslimeita! Vaikka satojen miljoonien ihminen pyyhkiminen pois Intian kartalta onkin mahdoton tavoite, pelon ilmapiiri on todellinen.
Jotain Intiasta kertoo, että osallistumisestani eteläintialaisen luterilaisen seminaarin juhlajumalanpalvelukseen Intian tasavallan päivänä (26. tammikuuta) taannoin mieleeni jäi kaksi asiaa: se, miten paikalliset kristityt haluavat yhä kokea olevansa Intian täysiä kansalaisia ja miten jumalanpalveluksessa rukoiltiin sekularismin puolesta.