Maahanmuutto on muokannut viime vuosikymmeninä voimakkaasti Suomen kristillistä kenttää. Muutos on koskettanut muiden kristillisten yhteisöjen ohella myös katolista kirkkoa. Toisaalta monikulttuurisuus ja kansainvälisyys ovat historiallisestikin tyypillisiä piirteitä katoliselle kirkolle Suomessa, kirjoittaa Turun yliopiston väitöskirjatutkija Hanna Kaisa Piironen.
Katolisen kirkon jäsenmäärä on viime vuosikymmeninä yli kaksinkertaistunut ja kielten ja kulttuurien kirjo moninaistunut. Rekisteröityneitä katolilaisia on Suomessa tällä hetkellä noin 15500. Heistä yli 50 % puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia. Maahanmuuttajien uskonnollisuudesta on kuitenkin vaikea saada tarkkoja tilastollisia lukuja. Monet Suomeen muuttaneet eivät välttämättä rekisteröidy uskonnollisen yhdyskunnan jäseniksi, vaikka uskonto olisi heille tärkeä osa identiteettiä ja he osallistuisivat aktiivisesti uskonnollisen yhteisön toimintaan. Ulkomaalaistaustaisten katolilaisten määrä Suomessa on siis todennäköisesti jonkin verran tilastotietoja suurempi.
Jäsenmäärän kasvu ja kulttuurinen moninaistuminen on muokannut katolista kenttää erityisesti pääkaupunkiseudulla. Kirkko on vastannut eri kieli- ja kulttuuriryhmien tarpeisiin mahdollistamalla erikieliset messut. Pääkaupunkiseudun katolisissa kirkoissa onkin sunnuntaisin ajoittain varsinainen ruuhka, kun peräjälkeen toimitettavat kieli- ja kulttuuriryhmien messut kokoavat eri yhteisöt yhteen. Normaali sunnuntai katolisessa Pyhän Marian kirkossa Helsingissä näyttää esimerkiksi tältä: klo 10.00 messu suomeksi, klo 11.30 messu vietnamiksi, klo 13.00 afrikkalaisyhteisön messu englanniksi, klo 16.00 messu puolaksi, klo 18.00 toinen englanninkielinen messu.
Monikulttuurisuus sinällään ei ole uusi piirre katoliselle kirkolle Suomessa. Reformaation jälkeen katolisuus oli kielletty aina vuoteen 1781, jolloin asetettu suvaitsevaisuusjulistus salli ulkomailta tuleville katolilaisille rajoitetun uskonnonvapauden eli oikeuden omistaa kirkkorakennuksia, perustaa seurakuntia, palkata pappeja ja kasvattaa lapsensa katoliseen uskoon, jos kumpikin vanhemmista oli katolilainen. Luterilaisten käännyttäminen katoliseen uskoon ei ollut sallittua. Katolinen väestö koostui pitkälti eri Euroopan maista muuttaneista siirtotyöläisistä. Kun vuoden 1869 kirkkolaki antoi luterilaisille oikeuden kääntyä katolilaisiksi, alkoi suomalaissyntyisten määrä katolisessa kirkossa vähitellen lisääntyä. Katsaus Kalevi Vuorelan historiateokseen Finlandia Catholica osoittaa, että kielikysymys on ollut haasteena jo tällöin: Vuorela mainitsee useita tilanteita, joissa eri kieliryhmät ovat olleet tyytymättömiä, koska esimerkiksi omankielistä pappia ei ole ollut saatavilla. Kielikysymyksen ohella myös monet muut Vuorelan kuvaamat haasteet, kuten heikko taloustilanne ja maantieteellisesti seurakuntalaisista kaukana sijaitsevat kirkkorakennukset, ovat pysyneet samoina nykypäivään saakka.
Nykypäivän Suomessa katolinen kirkko on jäsenmäärältään pieni, mutta monimuotoisuudessaan etnografisesti suuntautuneen uskonnontutkijan silmin erittäin kiinnostava tutkimuskohde. Oman tutkimukseni aineiston kokoamista aloitellessani vuonna 2017 olin kiinnostunut katolisesta monikulttuurisuudesta yleisellä tasolla, mutta ehkä hieman sattumankin kaupalla osuin kentälle juuri kun pääosin englanniksi toimiva afrikkalaiskatolinen yhteisö African Catholic Chaplaincy Finland (ACCF) perustettiin. Pääsin mukaan seuraamaan ryhmän järjestäytymistä ja toimintaa noin vuoden mittaisella ajanjaksolla. Kenttätyöjakson aikana olen keskustellut lukuisista eri Afrikan maista ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa, osallistunut sunnuntain messuihin ja kirkkokahveille, paastonajan retriittiin, kotona kokoontuvien rukouspiirien tapaamisiin, ACCF:n 1-vuotisjuhlaan, diakoniksi vihkimiseen ja afrikkalaissuomalaisiin häihin. Olen myös käynyt ryhmän jäsenten mukana pyhiinvaelluksella Roomassa.
Katolinen kirkko korostaa kirkon universaaliutta; esimerkiksi katolisen messun universaali rakenne mahdollistaa, että katolilainen saattaa missä päin maailmaa tahansa mennä messuun ja kokea tuttuuden tunnetta ymmärtämättä välttämättä messussa käytettyä kieltä. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962-1965) jälkeen kirkko on suhtautunut myönteisesti inkulturaatioon eli uskonnon kotoperäistämiseen. Paikallisen kielen käytön lisäksi messut sisältävät nykyisin myös paikallisia kulttuurisia elementtejä. Omassa afrikkalaistaustaisten katolilaisten parissa kerätyssä tutkimusaineistossani suomalainen ”hiljainen messu” koetaan vieraaksi, sillä Afrikassa katoliseen messuun sisältyy runsaasti laulua ja tanssia. Useissa maahanmuuttajien uskontoa ja katolilaisuutta käsittelevissä tutkimuksissa on todettu, että kielellisesti ja kulttuurisesti eriytyneet messut edesauttavat maahanmuuttajien kotoutumista, sillä ne vahvistavat kieli- ja kulttuuriryhmien uskonnollista identiteettiä ja aktiivista toimijuutta uudessa yhteiskunnassa. Kokoamani tutkimusaineisto puoltaa tätä näkemystä.
Oma tutkimusintressini on ollut perinteisen etnografinen. Lähdin liikkeelle laajahkosta kysymyksenasettelusta: mitä kaikkea kiinnostavaa täällä tapahtuu? Kenttätyöjakson aikana pyrin vuorovaikutuksessa tutkimukseen osallistuvien kanssa tarkentamaan havainnointiani ja syventämään kuvaa tutkittavasta ilmiöstä. Oma paikantumiseni tutkimuskentässä on kuitenkin ollut ajoittain haasteellista. Ei-katolilaisena ns. kantaväestöön kuuluvana edustan itse vähintään kaksinkertaista toiseutta tutkimuskohteeseeni nähden. Jos olisin osallistunut toimintaan sisäpiiriläisenä, havainnointini olisi varmasti ollut eri tasolla ja osallistumiseni toimintaan aktiivisempaa, jolloin myös aineistoni näyttäisi toisenlaiselta. Uskontososiologina ajattelen kuitenkin tutkimukseni lisäävän ymmärrystä moninaisuudesta. Kun tutkittava ilmiö kiinnitetään ympäröivään yhteiskunnalliseen kontekstiin, saadaan uskonnollisen vähemmistön tutkimuksen kautta tuotettua tietoa myös (oletetusta) enemmistökulttuurista.