Lukuaika: 3 min.

Ajatus arkistossa ahertavasta historiantutkijasta harvoin sisältää mielikuvaa kenttätutkimuksesta sellaisena kuin se yleisesti ymmärretään. Kuitenkin myös historioitsijalle kenttätyö voi olla merkittävä osa tutkimusta, kertoo teologian tohtori Petra Kuivala.

 

Tutkijana Kuubassa

Tutkimustyöni Kuubassa vuosina 2014–2020 on käsittänyt arkistoaineistojen keräämistä katolisen kirkon ja Kuuban valtion ylläpitämistä arkistoista sekä suullisten historioiden kokoamista haastattelujen muodossa. Aineistot muodostivat lähdepohjan väitöskirjalleni Never a Church of Silence: The Catholic Church in Revolutionary Cuba, 1959–1986 (Helsingin yliopisto, 2019), jossa tarkastelin kuubalaisia katolilaisia Fidel Castron vallankumouksessa.

Etnografinen ulottuvuus on ainakin toistaiseksi harvinainen suomalaisessa kirkkohistorian tutkimuksessa. Kuubassa olen kuitenkin hahmottanut oman työni vahvasti juuri kentällä toimimisen kautta. Tutkimusprosessini on kietoutunut erottamattomasti osaksi kuubalaista elämänmenoa tässä ajassa, varsinkin kun valtaosa tutkimukseni aikalaista on edelleen elossa ja aktiivisesti läsnä Kuuban kirkon nykyisyydessä.

Kentällä työtä sävyttävät äänet, tuoksut, tuntuma jalkojen alla, uudet maut ja kommunikaatio sekä vieraalla kielellä että uudenlaisella kehonkielellä. Kuubassa kentällä kaikuvat amerikanrautojen moottorien yskähtely ja naapurustoissa tanssittavan salsan rytmi. Olen körötellyt hevosen ja härän vetämillä rattailla maaseutujen pieniin kyliin tapaamaan tutkimani aikakauden ydinhenkilöitä. Ruostuneet, ääriään myöten täynnä olevat haitaribussit ovat madelleet havannalaisissa lähiöissä kohti pienissä kirkoissa asuvia ja työskenteleviä padreja. Olen elänyt osana yhteisöä, joka kantaa itsessään niitä menneisyyden kerroksia, joita itse tutkin. Se on paitsi syventänyt ymmärrystäni yhteisöstä tässä ajassa myös liittänyt minut osaksi menneisyyden muistamisen ja uudelleen tulkitsemisen ketjua nykyisyydestä eiliseen suuntautuen.

 

Kenttä olemisen tapana

Omassa tutkimuksessani kentällä operoiminen puoltaa paikkaansa sekä kirjallisten että suullisten lähdeaineistojen kokoamisessa. Molempien äärellä oleminen perustuu pyrkimykseen elää sekä mielenmaisemassa että kehollisesti osana ympäröivää todellisuutta. Syvimmillään kyse on vuorovaikutuksesta, joka muovaa myös tutkijaa ja hänen suhdettaan tutkimuskohteeseensa. Tällöin tärkeää on myös etsiä tasapainoa sisä- ja ulkopuolisuuden välillä: uskaltaa löytää läheisyyttä mutta pyrkiä samanaikaisesti säilyttämään taju omasta tutkimuksellisesta etäisyydestä. Etnografinen ote on omassa tutkimuksessani merkinnyt paitsi analyyttista lähestymistapaa, myös keinoa reflektoida omaa rooliani ja toimintaani.

Historian tutkiminen kentällä ei ole vain haastattelunauhurin käynnistämistä ja muistiinpanojen tekemistä. Luottamus, johon muistojen ja kokemusten jakaminen perustuu, rakennetaan jaetussa arjessa ja etukäteen. Jaettu kokemus on rakentanut tien myös arkistojen avautumiseen. Olen ensimmäisenä tutkijana päässyt käsiksi aineistoihin, jotka ovat vuosikymmenten ajan pysyneet hiljaisina hyllyillään. Merkittävä tekijä arkistojen avautumisessa on ollut pitkäkestoinen oleskelu tutkimani yhteisön – kuubalaisten katolilaisten – keskuudessa. Olen asunut piispaloissa, pappiloissa ja sääntökuntien konventeissa siinä missä kuubalaisten perheiden kodeissakin. Olen lusikoinut riisiä lautasille sääntökunnan ylläpitämissä soppakeittiöissä ja auttanut kuljettamaan ehtoollisleipiä maaseudun syrjäkyliin. Nämä jaetut hetket ovat yhdistäneet tutkijaa ja hänen tutkimaansa yhteisöä. Ennen kaikkea ne ovat altistaneet meidät molemminpuoliselle, jatkuvalla vuorovaikutukselle, joka myös muuttaa molempia osapuolia.

 

Nykyisyyden ja menneisyyden rajalla

Eräs tapa hahmottaa historiantutkijan tekemää kenttätutkimusta on nähdä nykyisyys työympäristönä, josta käsin tutkija tarkastelee varsinaista aihettaan. Tähän perspektiiviin liittyvää teoriaa on kehittänyt erityisesti yhdysvaltalainen uskonnon- ja historiantutkija Robert Orsi, joka tunnetaan myös eletyn uskonnollisuuden tutkimuksen pioneerina. Orsin lanseeraama tutkimusote, ”historioitsija kentällä”, kuvaa historiantutkimusta sekä teoreettisena että tutkimuksen toteuttamiseen kietoutuvana prosessina, ”kenttätyönä menneisyyden ja nykyisyyden rajapinnoilla”.

Tuolla rajapinnalla tutkija ei pääse karkuun nykyisyyttä. Altistuminen nykyisyyden kerrosteisuudelle puolestaan tuo herkkyyttä menneisyyden tarkastelemiseen. Se myös pakottaa tutkijan luopumaan hänen usein itse rakentamastaan suojamuurista, joka rajaa menneisyyden tutkimuksen kohteena olevaksi historiaksi. Menneisyys ei olekaan ”mennyttä”, ”päättynyttä” tai ”poissa” – se on ympärilläni paitsi arkistoissa myös ihmiselämän kaarissa, elämän kokeneissa kehoissa sekä kertomuksissa, joilla nykyihminen rakentaa kuvaa menneisyydestä.

Erityisen hyvin tällaisella rajapinnalla toimiminen sopii uskonnontutkimukseen. Kun tutkin sitä, millaisia merkityksiä uskonto ja hengellisyys ovat vallankumouksen kontekstissa saaneet, tutkin ilmiöitä, joihin liittyy vahva kokemus niiden ylihistoriallisuudesta. Tapaan, jolla kuubalaiset katolilaiset sanoittavat uskontoon liittyviä kokemuksiaan vallankumouksessa, liittyy usein ajatus sukupolvien, maantieteellisten rajojen ja arkisten elämänpiirien yli ulottuvista jatkumoista. Kokemus transsendentista luo syvämerkityksiä myös sille, mitä on eletty arkisena todellisuutena menneisyydessä. Samalla nuo kokemukset kuljettavat kohti nykyisyyttä, josta käsin myös uskonto asettuu ja asetetaan jälkikäteen konstruoitavan historian raameihin.

Kenttä onkin enemmän kuin amerikanraudat, pappilat tai salsan tanssiminen. Kentällä, jolla historian- ja uskonnontutkija operoi, menneisyys ja nykyisyys tulevat yhteen kertomuksissa, joilla ihmiset sanoittavat kokemuksiaan taaksepäin katsoen ja pyrkivät muodostamaan oman tarinansa eheäksi, merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Pyrkimys ymmärtää elämää osana suurempaa kokonaisuutta myös tuo meidät yhteen: tutkijan, tutkittavan, tämän ajan ja menneisyyden, suomalaiset ja kuubalaiset maisemat.