Uskonto on arkinen käsite, mutta sen takana on paljon kiistakysymyksiä. Miten suomalaiset viranomaiset sen työssään ymmärtävät?, kysyy Turun yliopiston uskontotieteen väitöskirjatutkija Tuomas Äystö.
Voiko suomalainen poliisi käyttää pään peittävää huivia? Loukkaako Suvivirren laulaminen koulussa uskonnonvapautta? Onko maallistuneen valtion ja toisaalta moniuskontoisen yhteiskunnan soveliasta ylläpitää valtiopäiväjumalanpalvelusten perinnettä? Nämä ovat esimerkkejä kysymyksistä, joissa usein kiistellään, tulisiko jokin asia ymmärtää ”kulttuuriksi” vai ”uskonnoksi”. Kulttuuri nähdään jostain syystä harmittomampana julkisessa tilassa kuin uskonto, vaikka käsitteeseen liittyy vastaavanlaisia määrittely- ja valtakamppailuita.
Mainitun kaltaisten tapausten yhteydessä vedetään myös rajaa missä määrin uskonto saa julkisessa tilassa näkyä. Yhdysvaltalaisen uskonnontutkija Winnifred Sullivanin mukaan modernin valtion ihanteisiin kuuluu se, että uskonto on yhtäaikaisesti sekä ”vapaata” että valtiollisen hallinnan piirissä.
Uskonnon käsitteen sisällöllä on merkitystä. Esimerkiksi lehden toimittaja voi valita kuvaako juttunsa mahdollista kohdetta vaikkapa ”uskonnoksi”, ”kultiksi”, ”lahkoksi”, ”taikauskoksi”, ”hömpäksi”, tai ”vaihtoehtolääkinnäksi”. Tällä valinnalla on varmasti merkitystä sille, millainen mielikuva lukijoille asiasta muodostuu. Valtaosa uskonnollisiksi itsensä identifioivista ryhmistä tulisi mieluummin kutsutuksi uskonnolliseksi ryhmäksi kuin esimerkiksi kultiksi.
Poliitikkojen ja viranomaisten työssä uskonnon käsite tempautuu mukaan yhteiskunnan hallintaan – näkökulma, jota Suomessa on pitänyt esillä erityisesti uskontotieteilijä Teemu Taira. Tapa, jolla uskonto rakentuu viranomaiskielessä vaikuttaa yhteiskuntaan, koska käsitteen avulla organisoidaan ihmisten välisiä eroja ja osoitetaan asioita oikeina pidetyille paikoilleen. Jos halutaan vaikkapa periaate, jonka mukaan esimerkiksi poliisi ei saa käyttää uskonnollisia tunnuksia, on tietenkin myös tiedettävä mitä uskonnolla tarkoitetaan.
Muodollisesti tärkeimmät kriteerit uskonnolle löytyvät uskonnonvapauslaista, jossa tarkemmin sanottuna puhutaan ”kirkosta” ja ”rekisteröidystä uskonnollisesta yhdyskunnasta”. Ensimmäisenä mainittu viittaa luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon, joilla on Suomessa laillinen erityisasema. Toinen puolestaan viittaa ryhmiin, jotka ovat hakemusprosessin kautta onnistuneet vakuuttaman viranomaiset uskontoisuudestaan ja sopivuudestaan uskonnonvapauslain määritelmään. Uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on ”järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”
Kun ryhmä rekisteröityy uskonnolliseksi yhdyskunnaksi onnistuneesti, sille avautuu joukko oikeuksia. Isoimpia niistä on mahdollisuus oman uskonnon opetukseen – mikäli heille sopiva opetussuunnitelma on olemassa, tai sellaisen saa rakennettua yhdessä Opetushallituksen kanssa. Ryhmä voi rekisteröitymisen jälkeen myös hakea vihkimisoikeutta. Lisäksi heille mahdollistuu suojelu rikoslain pykälän uskonrauhan rikkomisesta nojalla, jota olen tutkinut väitöskirjassani. Joillekin virallistaminen sinänsä voi olla tärkeä symbolinen saavutus.
Uskonrauhan rikkomisessa on pääsääntöisesti kyse siitä, että joku ”julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä”. Yleensä tämä on tarkoittanut solvaaviksi katsottuja nettikirjoituksia. Useimmista Euroopan maista poiketen Suomi yhä soveltaa tällaista pykälää; siitä on meillä tuomittu 2000-luvulla noin 20 kertaa.
Rekisteröidyn statuksen tärkeys tuli ilmi 2000-luvun puolivälin tapauksessa, jossa eräs kajaanilainen uusnatsiryhmä oli roiskuttanut eläimen verta paikallisen muslimiyhteisön rukoustilan oveen, seiniin ja ikkunoihin. Kainuun käräjäoikeus tuomitsi tekijät vahingonteosta ja uskonrauhan rikkomisesta. Itä-Suomen hovioikeus kuitenkin kumosi tuomion uskonrauhan rikkomisesta, koska yhteisö ei tekohetkellä ollut rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta.
Toisaalta uskonrauhatapausten käsittelyssä valtakunnansyyttäjänvirastossa ja oikeusistuimissa näkyy arkinen ja kansanomainen käsitys uskonnosta. Useimmiten tästä rikoksesta tuomittu käy uskonnon kimppuun yleisellä tasolla – ei siis jotain tiettyä rekisteröityä yhdyskuntaa vastaan. Tuomarit joutuvat tulkitsemaan mikä on pyhää vaikkapa kristinuskossa yleensä – asia, joka on empiirisesti kiistanalaisempi kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Kenen käsityksiä pyhästä noudatetaan: jonkin uskonnollisen ekspertin vai kenties rivijäsenen? Toisaalta jo vakiintuneilla kirkoillakin on poikkeavia käsityksiä pyhästä, kuten erilaiset sakramentteja koskevat teologiat. Koska tähän ei ole valmiita oikeuslähteitä, astuvat vallitsevat ja populaarit uskontokäsitykset merkittävään rooliin.
Kaikissa tuntemissani uskonrauhan rikkomiseen liittyvissä tapauksissa kyseessä on ollut islam, kristinusko tai juutalaisuus – siis yksi kolmesta, Suomessa parhaiten tunnetusta ”maailmanuskonnosta”. Viranomaistyössä näyttäisikin olevan uskonnolle eräänlainen valmis sapluuna. Ryhmät, jotka eivät sovi tähän esiymmärrykseen, kuten vaikkapa uuspakanaryhmät, joutuvat todennäköisesti ainakin näkemään enemmän vaivaa hyötyäkseen lainmukaisista mahdollisuuksista. Sama voi päteä jo Suomessa huonommin tunnettuihin maailmanuskontoihin. Kuvaavasti oikeustieteilijä Anna Saarela kysyykin: ”Millaisia olisivat syytteet esimerkiksi buddhalaisten pyhänä pitämien asioiden herjaamisesta”?
Suomalainen uskonrauhapykälä on kiistanalainen. Juristikunnassa sille ei ole erityisen suurta kannatusta, ja useampi oikeusoppinut onkin ehdottanut uskonnollisten kansanryhmien suojelun riittävän. Myös monia kansalaisia näyttää mietityttävän se, että miksi uskonnolliset tunteet vaativat erityissuojelua, kun samaa ei taata esimerkiksi poliittisille tunteille. Pykälän säilyttäminen Suomen laissa 1990-luvun rikoslakiuudistuksen yhteydessä kertoo ainakin siitä, että ajatus uskonnon erityislaatuisuudesta on ollut melko vahva. Toisaalta moni kokee, että uskonnolle tulisikin suoda erityinen arvo. Vaikka lakimuutosta ei ole näköpiirissä, asiasta kiistely varmasti jatkuu. Sen takaa jo uskonnon käsitteen läsnäolo.
Tuomas Äystö (FM) puolustaa uskontotieteen väitöskirjaansa ”Religious Insult as a Societal Concern in the 21st Century Finland” Turun yliopistossa 26.10.2019 klo 12.00 (Natura, ls. X).