Uskonto suomalaisissa kouluissa – tutkijoiden välitilinpäätös

Tuoreessa kirjassa ”Contextualising dialogue, secularisation and pluralism: religion in Finnish public education” kasvatustieteen, teologian ja uskontotieteen aloilla toimivat tutkijat vetävät yhteen sekä suomalaiseen uskonnon opetukseen että laajemmin uskontoon suomalaisten koulujen arjessa liittyvää tutkimustietoa ja keskustelua, kertoo kirjan yksi toimittajista, Tampereen yliopiston monikulttuurisuuskasvatuksen yliopistonlehtori Inkeri Rissanen.

Kirjassa tarkastelun kohteena ovat esimerkiksi uskonnon opetuksen muuttuvat tavoitteet ja integroidun katsomusopetuksen kokeilut, oppilaiden ja opettajien valmiudet kohdata katsomuksellista moninaisuutta, uskonnot koulujen arki- ja juhlakulttuurissa sekä erityisesti muslimien inkluusioon liittyvät kysymykset. Vaikka kirjaan kirjoittaneiden tutkijoiden kesken on eroja näkökulmissa ja painotuksissa, he luovat melko yhtenäistä kuvaa uskontoon liittyvistä kysymyksistä suomalaisissa kouluissa. Uskonnon rooli on muutoksessa, ja sekularisaatio eli maallistuminen on vain yksi osa tätä muutosta. Valtion, kirkon ja koulun välisiin muuttuviin suhteisiin vaikuttaa sekularisaation lisäksi uskonnollinen pluralisaatio. Tutkijoiden mukaan koulukulttuureita usein edelleen normittaa valtavirtakatsomuksen asemassa oleva ”sekulaari luterilaisuus”, joka mielletään enemmistön kulttuuriperimäksi, mutta jonka sisältöjä harvoin analysoidaan kovin tarkasti. Kouluissa vaalittu ”suomalainen” luterilais-kristillinen kulttuuriperimäkin saa tosiasiassa kuitenkin jatkuvasti uusia muotoja ottaen vaikutteita erilaisista aikalaiskulttuureista, esimerkiksi amerikkalaisista kulttuureista.

Opettajien käsitykset yhteisestä kulttuuriperimästä linkittyvät käsityksiin uskonnon ja kansalaisuuden tiiviistä suhteesta. Vaikka nykyinen opetussuunnitelma painottaa näkemystä Suomesta ja suomalaisuudesta useiden kulttuureiden muovaamana, opettajien käsityksissä ja koulukulttuureissa elävät kuitenkin mielikuvat yhtenäisestä tapaluterilaisesta suomalaisuudesta. Nämä mielikuvat jättävät yhteisyyden ulkopuolelle niin vahvan uskonnollisen vakaumuksen omaavat luterilaiset, uskonnottomat, kuin vähemmistöuskontoja edustavat suomalaiset. Suomessa jo vuosikymmeniä, jopa –satoja vaikuttaneiden vähemmistökatsomusten mieltämiseen osaksi kansallista kulttuuriperimää näyttäisi vielä olevan matkaa.

Kaiken kaikkiaan tutkijoiden mukaan suomalaisissa kouluissa on havahduttu siihen, että uskontojen rooli on tullut näkyvämmäksi, ja uskontoon liittyvistä asioista on opittava keskustelemaan uudelleen. Perinteiset käsitykset uskonnosta vaiettuna yksityisasiana ovat tulleet haastetuksi katsomuksellisen moninaistumisen myötä, ja uskontoon liittyvät yhdenvertaisuuden kysymykset ovat nousset pinnalle. Yhä edelleen opettajille ja kasvattajille on tyypillistä tavoitella oppilaiden yhdenvertaista kohtelua ”uskontosokeuden” avulla – pyrkien olemaan kiinnittämättä huomiota uskontoihin ja katsomuksiin liittyviin eroihin, ja keskittymällä vain  yhteisyyteen.

Ongelmallista tässä on se, että käsitykset siitä mikä on kaikille yhteistä tai neutraalia, määritellään enemmistön näkökulmista käsin; kielteiset mielikuvat katsomuksellisista vähemmistöistä eivät tule haastetuksi, ja monet yhdenvertaisuuden ongelmat jäävät piiloon. Valtauskontoon – luterilaisuuteen – liittyvät elementit koulun arjessa ja juhlassa saatetaan mieltää ”vain” kulttuurisiksi elementeiksi, kun taas vähemmistöuskontoihin liittyvät tavat nähdään liian uskonnollisina ja kouluun sopimattomina. Toisaalta uskonnon ja kulttuurin välisiä rajanvetoja tehdään myös päinvastaisilla tavoilla: kouluissa, joissa monikulttuurisuus on nostettu keskeiseksi arvoksi, vähemmistöuskonnot nähdään osana monikulttuurisuutta ja niiden näkyvälle roolille tehdään tilaa, kun taas kristillis-luterilaisen perinteen esillä pitoon suhtaudutaan hyvin varovasti.

Kirjassa esitettyjä näkökulmia uskonnonopetukseen voisi karkeasti summata näin: tutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että suomalaista uskonnonopetusta on jatkuvasti kehitettävä niin että se huomioi muuttuvan yhteiskunnan ja maailman, ja tarjoaa valmiuksia erilaisten katsomusten kohtaamiseen. He nostavat esiin runsaasti oppilaiden erilaisiin tarpeisiin ja yhdenvertaisuuden kysymyksiin liittyviä seikkoja, jotka on tässä kehittämisessä otettava huomioon. Tutkimuspohjaisesti uskonnonopetusta tarkasteltaessa käy kuitenkin selväksi, että uskonnonopetuksen malli ei ole niin keskeisesti uskonnonopetuksen laatua määrittävä tekijä kuin julkisessa keskustelussa välillä oletetaan: oppilaiden kokemukset turvallisesta, kiinnostavasta ja hyödyllisestä uskonnonopetuksesta liittyvät usein opettajan toimintaan, opetusmenetelmiin ja opetuksen sisältöihin, joiden kehittäminen ei ole opetuksen järjestämisen mallista riippuvaista.

Contextualizing

Martin Ubani, Inkeri Rissanen, Saila Poulter (toim.): Contextualising dialogue, secularisation and pluralism. Religion in Finnish public education. Waxmann.

Kirjan keskiössä olevan tutkimuskentän aiheet ovat myös poliittisesti latautuneita. Suomalaiset koulut ovat katsomuksellisen moninaisuuden asteeltaan hyvin erilaisia, ja suomalaisten kokemukset kulttuurisesta ja uskonnollisesta moninaisuudesta ovat kovin erilaisia suurten alueellisten erojen vuoksi. Kuten kirjasta käy ilmi, tutkimusta tehdään usein erityisen monikulttuurisissa ja monikatsomuksellisissa kouluissa. Kuitenkin koko Suomen todellisuus täytyy ottaa huomioon, kun tutkimustietoja hyödynnetään poliittisessa päätöksenteossa. Kirja osoittaa tarvetta tutkimukselle, joka kattaa tätä suomalaisten todellisuuksien kirjoa – niin alueellisesti kuin enemmistöjen ja vähemmistöjen erilaisiin näkökulmiin liittyen.

Uskontojen ja katsomusten roolia koulussa koskevat kysymykset ovat aina myös vähemmistöpoliittisia kysymyksiä, ja esimerkiksi uskonnonopetuksesta käytävään keskusteluun vaikuttaa se, nostetaanko esiin näkökulmia enemmistöjen vai vähemmistöjen näkökulmiin keskittyneistä tutkimuksista.  Näkökulmien moninaisuuden ja koulujen erilaisten arkitodellisuuksien vuoksi myös tutkijat ovat varovaisia vetämään yleispäteviä johtopäätöksiä tai tekemään kattavia uskonnon rooliin kouluissa liittyviä kehitysehdotuksia tutkimustensa perusteella. On kuitenkin selvää, että maailmanlaajuisesti uskontojen merkitys ei ole vähenemään päin, ja globaaliin kansalaisuuteen kasvattamisen tavoitteet edellyttävät oppilaiden uskontoihin liittyvän osaamisen kehittämistä jokaisessa suomalaisessa koulussa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s