Aina ajankohtainen kirkkohistoria

Oppiaineen nimenä ”kirkkohistoria” kuulostaa tomuiselta. Ei ihme, sillä Helsingin yliopiston kirkkohistorian oppituoli juontaa juurensa suomalaisen kirjasivistyksen alkuhämäriin, vuonna 1640 perustettuun Turun Akatemiaan. Mitä annettavaa kirkkohistorialla on maailmalle ja Suomelle vuonna 2019, kysyy tuore professori Tuomas Heikkilä.

Jos kirkkohistorian oppiala lanseerattaisiin nyt, se nimettäisiin toisin kuin vuosisatoja sitten. Se määriteltäisiin kenties uskomusten, maailmankatsomusten ja niihin liittyvien kulttuurihistoriallisten jatkumoitten tutkimukseksi. Modernimmasta nimikyltistä huolimatta alan sisältö olisi kuitenkin kutakuinkin sama kuin miksi se on muotoutunut vuosisatojen saatossa.

Ala perehtyy ihmisen sisimpiin ajatuksiin, suurimpiin pelkoihin ja korkeimpiin toiveisiin sekä niiden vaikutukseen yhteiskunnassa. Niin kauan kuin ihminen on kyennyt ajattelemaan, hän ja hänen yhteisönsä ovat kuvitelleet olevansa osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Ihminen haluaa uskoa maailmassa olevan enemmän kuin vain silmälle näkyvä. Siksi kirkkohistoriassa on kyse ihmisyyden ja ihmisiksi olemisen perustutkimuksesta. Ja ne ovat teemoja, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Itse aloitin kirkkohistorian professorina Helsingin yliopistossa elokuussa. 28 edeltäjääni 379 vuoden ajalta muodostavat arvovaltaisen joukon, jonka jatkoksi on ilo ja kunnia asettua. Kun katsoo monivuosisataista kirkkohistorioitsijoitten jatkumoa, havaitsee, kuinka ajankohtaisiin asioihin tutkijat ovat sukupolvesta toiseen tarttuneet.

Tiedettä ei ole tehty norsunluutornissa, vaan yhteiskunnallinen vuorovaikutus – modernein termein niin muodikas ja tarpeellinen YVV – on ollut luonnollinen osa akateemista elämää. Hyvänä esimerkkinä on B. O. Lille (1807–1875), joka nosti 1850-luvulla kansallisen innostuksen aallokossa Suomen varhaisen kirkkohistorian tieteelliseen opetus- ja tutkimusohjelmaan. Silti hänellä oli aikaa pohtia syntyjä syviä Lauantaiseurassa, olla mukana perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa – ja hankkia J. L. Runebergille frakki, johon sonnustautuneena tämä saatettiin promovoida, mikä taas johti osaltaan kansallisrunoilijaksi varttumiseen. Akateemisen vaikuttamisen keinot ovat monet.

Vaikka lähes 30 professorikauteen mahtuu niin tieteellisiä huippuja kuin floppejakin, kirkkohistorian kokonaisuutta on leimannut modernius ja pyrkimys todella uuden tiedon löytämiseen. Voitaneen sanoa, että esimerkiksi digitaalisten ihmistieteiden sisällöt olivat kirkkohistorioitsijoiden fokuksessa jo sukupolvia sitten: Petter Laurbecchius (1628–1705) tutki aikanaan menneisyyden lisäksi ympyrän neliöimistä, kirjoitti maamme ensimmäisen aritmetiikan oppikirjan ja vaikutti niin matematiikan kuin jumaluusopin professorina.

Ylipäätään monitieteisyys on ollut osa kirkollisen historian tutkimusta vuosisatoja. Monilta oppituolin haltijoilta löytyy mitä mielikuvituksellisimpia lajikirjoja. Aarno Maliniemi (1892–1972) oli aikanaan ylittämätön keskiaikaisten kirjoitusmerkkien tuntija, Gustaf Gadolin (1769–1843) hallitsi verrattomasti itämaiset kielet, Samuel Pryss (1705–1779) oli professorina myös runousopissa. Jonas Fahlenius (1674–747) ja Johan Flachsenius (1636–1708) puolestaan tutkivat alkujaan logiikkaa ja metafysiikkaa. Johan Browallius (1707–1755) ja Georg Alanus (1609–1664) sen sijaan loistivat myös fysiikassa ja kasvitieteessä; edellisen mukaan on nimetty kokonainen koisokasvisuku. Alanuksen leskeä taas syytettiin noituudesta, kun hän oli valmistanut piispa Johannes Gezeliuksen rouvalle lääkejuomaa vanhasta oluesta, hevosenlannasta, sahramista ja muskotinkukasta.

Etenkin aiempina vuosisatoina monet oppituolin haltijoista olivat pappeja, heistä yhdeksän päätyi peräti piispaksi. Uskonnollisten ilmiöitten tutkijan voi olla erityisen haastavaa tasapainoilla yhtäältä puolueettoman tiedon ja tieteen, toisaalta oman uskon ja uskonnon välillä. Tieteen tuloksissa ei kuitenkaan näy eroa muihin aloihin. Kirkkohistorian tutkimus on ollut vuosisadasta toiseen juuri niin tunnustuksellista tai puolueetonta kuin muu yliopisto ja ympäröivän yhteiskunnan kulloisetkin vakaumukset. Jokaisella tutkijapolvella on rajoituksensa, mutta nykyisin tutkimme menneisyyttä parhaamme mukaan puolueettomasti, uskonnollista tai poliittista väriä tunnustamatta ja ottamatta kantaa oikeaan tai väärään.

green black yellow round window

Strasbourgin katedraalin ruusuikkuna. Kuva: Pixabay on Pexels.com

Vaikka kirkkohistorian tutkimuksella on niskoillaan ikää enemmän kuin useimmilla muilla nyky-yliopistojen lajivalikoimaan kuuluvilla oppialoilla, vanha ei tässä yhteydessä tarkoita vanhentunutta. Uskonto ja uskomukset lukeutuvat historian ja yhteiskunnan vahvimpiin voimiin. Siksi juuri niiden tutkimus avaa niin laajoja näkymiä menneen ymmärtämiseen ja tulevan kehittämiseen. Kirkkohistoria seuraa ja tulkitsee kulttuurisia ja uskonnollisia jatkumoita, inhimillisen elämän tärkeimpiä punaisia lankoja.

Päivänpolitiikan suuntaukset, digitalisaatio, sekularisaatio tai vaikkapa kirkkojen jäsenmäärien kulloinenkin kehitys ovat vain pintakuohua, joka ei vähennä pinnan alla vaikuttavien uskomusten voimien merkitystä. Erilaiset uskomukset ja katsomukset – liittyivät ne sitten jumaliin, henkiin, teknologiaan tai edistykseen – tuovat elämään merkityksen ja asemoivat yksilön ja yhteisön maailmankaikkeuden suuressa kertomuksessa.

Mitä tukalammaksi ilmastonmuutos äityy, mitä kiivaammiksi kulttuurien yhteentörmäykset käyvät, mitä suurempi hätä ajaa ihmisiä pakolaisiksi – sitä enemmän tarvitaan tarkkanäköistä ja viisasta tietoa ratkomaan ongelmia. Tarvitaan esimerkiksi ilmakehä-, kieli-, tietojenkäsittely- ja valtiotieteilijöitä, mutta yhtä lailla uskomusten ja ihmisyyden asiantuntijoitten – kirkkohistorioitsijoitten ja muiden ihmistieteilijöitten – täytyy olla mukana, kun ratkotaan ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä.

Siksi kirkkohistorian parasta ennen -päivämäärä ei ole näköpiirissä.