Uskonnon ylikorostunut rooli Turkin politiikan analyysissa

Turkin politiikkaa on vuosikymmenten ajan tulkittu uskonnollisen ja maallisen vallan välisenä kamppailuna, joka ohjaa Turkin kehityksen suuntaviivoja. Liiallinen keskittyminen uskonnon ja maallisuuden jakolinjaan peittää alleen monia keskeisiä kehityskulkuja Turkin politiikassa, kirjoittaa Tampereen yliopiston tutkijakollegiumin tutkijatohtori Johanna Vuorelma.

Uskonto on keskeinen tekijä kansainvälisessä politiikassa, mutta sen ilmenemismuotoihin kiinnitetään liian vähän analyyttistä huomiota kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Samaan aikaan joidenkin valtioiden kohdalla uskonto selittävänä tekijänä on ylikorostunut, kun pyritään ymmärtämään maan poliittista kehitystä, ulkopolitiikkaa ja toiminnan motiiveja. Yksi tällaisista maista on Turkki.

Teoksessa Uskonto ja maailmanpolitiikka (Gaudeamus 2019) tarkastelen Turkin politiikan kehityskaarta, jossa poliittinen kamppailu pitää sisällään useita keskeisiä vastakkainasetteluja, jotka eivät rakennu uskonnon varaan. Turkin politiikan tulkitseminen ensisijaisesti kamppailuna uskonnon ympärillä rakentaa kuvaa erityislaatuisesta valtiosta, joka on perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut Euroopan maat.

photo of flag of turkey

Photo by Engin Akyurt on Pexels.com

 

Vahvan kansallismielisyyden jatkumo

Turkin nykyisen, poliittista islamia edustavan hallinnon epädemokraattista hallintotapaa selitetään usein poliittisen islamin ja demokratian yhteensopimattomuudella, vaikka itsevaltaisuus ja epädemokraattinen hallinto ovat olleet Turkissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Aiempien tiukasti sekulaarien hallintojen valta on ollut niin ikään epädemokraattisen hallintotavan määrittämää.

Turkin koko tasavaltalaisen historian ajan maan monietnisyyttä, -kielisyyttä, -uskonnollisuutta ja -kulttuurisuutta on pakotettu yhdenmukaiseksi kokonaisuudeksi – homogeeniseksi turkkilaisuudeksi. Tämä kansallismielinen virtaus on hallinnut Turkin politiikkaa, jota tutkija Halil Karaveli pitää oikeistolaisen ajattelun läpitunkemana.

Niin maalliset kuin uskonnolliset voimat ovat eri aikakausina kamppailleet vasemmistoa vastaan, minkä seurauksena Turkissa on pitkään hallinnut oikeistolainen hegemonia. Kamppailua on käyty paitsi poliittisilla areenoilla myös useiden vallankaappausten avulla, tukahduttamalla sananvapautta, rajoittamalla kansalaisoikeuksia ja kaventamalla demokraattista osallistumista.

Turkkiin on muodostunut kansallismielisyyden ja uskonnon välinen synteesi, joka jaetaan laajasti poliittisen kentän eri puolilla. Turkin politiikan tulkitseminen uskonnollisten ja maallisten voimien mittelönä, jossa valtatasapaino on 2000-luvulla kääntynyt poliittisen islamin hyväksi, ohittaa tämän Turkin politiikkaa määrittävän todellisuuden.

Islamin rooli Turkin politiikassa hahmottuu analyyttisimmin juuri suhteessa kansallismielisyyteen ja vasemmistovastaisuuteen, ei maallisuuteen. 1980-luvun alussa tehdyn armeijan vallankaappauksen jälkeinen sotilashallinto suoritti poikkeuksellisen laajoja puhdistuksia yhteiskunnan eri osa-alueilla radikaaleina pidettyjä voimia vastaan. Varsinkin vasemmistolaiset nähtiin hallinnossa kansallisen edun ja yhtenäisyyden uhkana, jonka vaikutusmahdollisuudet politiikassa ja yhteiskunnassa piti eliminoida.

Tässä kamppailussa poliittista islamia kannattavista voimista tuli vahvasti maallisuuden nimeen vannovan hallinnon keskeinen yhteistyökumppani. Islam nähtiin vakauttavana ja kansallista yhtenäisyyttä vahvistavana tekijänä, joka on tärkeä vastavoima vasemmistolaista ja muuta epätoivottua liikehdintää vastaan. Islam nähtiin yhä enenevässä määrin erottamattomana osana turkkilaisuutta.

 

Vinoutuneita tulkintaperinteitä

Poliittinen islam on vahvistanut asemaansa puoluekentällä 1990-luvulta eteenpäin ja sementoinut valta-asemansa 2000-luvulla. Turkissa nykyisen hallinnon aatteellinen ydin ei kuitenkaan avaudu poliittisen islamin ideologiaa tarkastelemalla vaan ydin koostuu eri ideologisista virtauksista, joista keskeisimpiä ovat kansallismielisyys, konservatismi, markkinatalousmyönteisyys ja populismi.

Ulkopolitiikan analyysissa on tulkintaperinteitä, jotka tarjoavat uskottavan kuvan moniulotteisesta poliittisesta todellisuudesta. Turkin politiikan analysointi uskonnon ja maallisuuden välisenä kamppailuna on yksi tällainen tulkintaperinne, joka palaa aina 1900-luvun alkupuolelle.

Silloin islamilaisen valtakunnan muuttumista maalliseksi tasavallaksi pidettiin niin poikkeuksellisena kehityskulkuna, että jakolinja uskonnon ja maallisen vallan välillä nousi keskeisimpänä esille. Tuolta ajalta kumpuavat kielikuvat, puhetavat ja tulkintakehitykset ovat edelleen läsnä, kun Turkin politiikkaa pyritään ymmärtämään. Osaltaan tätä tulkintaa vahvistaa kuva poliittisesta islamista muuttumattomana ja alati ”hivuttautuvana” voimana, joka poikkeaa muista poliittisista ideologioista eikä ole yhteen sovitettavissa demokraattisen hallintotavan kanssa.

Turkin kohdalla tämä on jo pitkään tarkoittanut sitä, että eurooppalaisessa keskustelussa kuva Turkin poliittisesta todellisuudesta on vinoutunut eikä tarjoa riittävää mahdollisuutta tarkastella Turkin politiikan kehitystä osana yleiseurooppalaista liikehdintää. Aikakaudella, jota Euroopassa määrittää oikeistokonservatiivisten voimien nousu, Turkin poliittinen historia tarjoaisi olennaisia näkökulmia kehityksen taustalla oleviin tekijöihin.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s