Uskontoon ja uskonnollisuuteen liittyviä teemoja tutkitaan monen eri akateemisen oppialan piirissä. Titta Kallio-Seppä, Sanna Lipkin, Annemari Tranberg ja Tiina Väre kirjoittavat Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen projekteista, joissa tutkitaan kirkkotilaa ja hautaamista.

Nykyisen kirkkokävijän istahtaessa vanhan kirkon puupenkille kuulemaan sanaa tai musiikkia, aisteista erityisesti näkö ja kuulo aktivoituvat havainnoimaan tilaa ja sen tapahtumia. Aiemmin, vielä 1700-luvulla, kirkkokäyntiin liittyi myös vahvasti kolmaskin aistikokemus, hajuaisti. Ja tuo tuoksu ei ollut miellyttävä, vaan niin vastenmielinen, että se erään lähteen mukaan on saanut kirkkokävijöitä jopa oksentelemaan. Ilmaa saastuttavana ja sairauksia aiheuttavana pidetty löyhkä nousi varsinkin kesän helteisimpinä kuukausina kirkon lattialankkujen väleistä ja sen ajateltiin olevan erityisen vaarallista raskaana oleville vaimoille.

Kirkkoherra Nikolaus Rungius lepää Keminmaan keskiaikaisen kirkon lattian alla. Kuva: Sanna Lipkin.

Harva kirkkokävijä tullee nykyään ajatelleeksi, että jalkojen ja lattialankkujen alla voi edelleen sijaita vanhoja hautauksia, joiden maatuminen aiheutti aikanaan tuon vahvan ruumiinlöyhkän kirkkotilaan. Ajatus kirkkoon hautaamisesta voi tuntua hyvin vieraalta, onhan kyseisestä erityisesti ylempien säätyjen kuten rikkaiden porvarien ja pappissukujen suosiossa olleesta hautaustavasta luovuttu yleensä jo 1700-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana. Lopullisesti kirkkohautaustraditio loppui vuonna 1822 annettuun keisarilliseen asetukseen ja kehotukseen peittää arkut ja sukujen hallussa olleet useampien arkkujen vetoiset kammiot hiekalla ja tuohella.

Kirkkojen lattioiden alla työskentelyolosuhteet ovat haastavat. Kuva: Sanna Lipkin.

Kaikkia kammioita ja arkkuja ei kuitenkaan koskaan peitetty. Pohjois-Suomen alueelta löytyy useampia kirkkoja, joiden lattioiden alta löytyy hiekkaan hautaamattomia arkkuja ja huonosti peitettyjä kammioita. Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen projektit Kirkko, tila ja muisti (Emil Aaltosen säätiö) ja Uusia näkökulmia lapsuuteen Suomessa (1600–1900): Hauta-asu lapsen aseman määrittelijänä (Suomen Akatemia) tutkivat kirkkotilaan ja kirkkohautaamiseen liittyvää materiaalista kulttuuria, hautaamisen traditioita ja vainajien muistamiseen liittyviä näkökulmia. Haudattujen terveyden lisäksi tutkimuksissa on keskitytty hauta-asujen ja hautoihin lisättyjen kasvien tutkimukseen.

Monitieteellisessä tutkimuksessa on tarkasteltu myös kristillisen uskon ja uskomusten vaikutuksia hautaamistapoihin. Hautauksissa on selkeästi nähtävissä, että pukijat pyrkivät esteettisyyteen ja paratiisimaisilla viattomuuteen viittaavilla tuoksuilla kuollut omainen saateltiin matkaan, nukkumaan, odottamaan ylösnousemusta taivaaseen. Säätyjärjestelmän ajateltiin olevan Jumalan luoma, ja hautapukeutumista säädeltiin ylellisyysasetuksin, jotka määrittelivät miten kunkin säädyn edustajien tuli pukeutua. Hautauksissa on nähtävissä myös puhtauden ja taivaan symboliikkaa. Hautavaatteiden tuli olla valkoiset ja puhtaat, muuten hautaan pukijan uskottiin sairastuvan. Joissakin tapauksissa lasten hautavaatteet ovat sinivalkoiset kuten puolipilvinen taivas ja jotkut arkut ovat taivaansiniset. Vainajan mukavana patjana oli tuohen, heinän, sammalen ja havujen lisäksi myös rytin (Phragmites australis) kukintoja tai yrttejä. Kasveja, joita hautauksissa käytettiin, yhdisti usein tuoksun lisäksi niiden eteeriset rauhoittavat ominaisuudet. Rauhoittavista kasveista mainittakoon valeriaana (Valeriana officinalis), humala (Humulus lupulus), minttu (Mentha) ja laventeli (Lavandula). Rauhoittavilla kasveilla ja pehmeällä patjalla tai tyynyllä pyrittiin antamaan vainajalle rauhallinen uni. Voidaan otaksua, että käyttämällä tiettyjä kasveja hautauksessa, haluttiin edesauttaa vainajan säilymistä hyväkuntoisena sekä taata mahdollisimman onnistunut ylösnousemus.

Projekteissa tutkitaan myös hautausmaita. Haukiputaan vanha hautausmaa jäi pois aktiivisesta hautauskäytöstä uuden hautausmaan käyttöönoton myötä vuonna 1890. Sitä ei kuitenkaan koskaan lakkautettu. Ns. metsähautausmaan hautamuistomerkkien ja tilankäytön dokumentointi antaa tietoja vainajien muistamisesta alueella. Kuva: Elena Maskulin.

Pelkästään kasvien avulla ei kuitenkaan saavutettu maallisten jäännösten säilymistä eli muumioitumista. Muumioitumisen kannalta ratkaisevaa on ollut kylmät pakkasjaksot ja otolliset olosuhteet kirkkojen lattioiden alla. Tunnetuin muumioitunut esimerkki lienee Keminmaan vanhan kirkon suojiin haudattu Kemin seurakunnan 1600-luvun alun kirkkoherra, Nikolaus Rungius. Hänen muumioitunut ruumiinsa on toiminut nähtävyytenä todennäköisesti jo 1700-luvulta lähtien. Rungiuksen muumioitumiseen liittyvän uskonnollissävytteisen tarinan vuoksi, muumio on uskovien mielissä ollut vuosisatojen ajan katolilaisen kirkon reliikkeihin verrattava Raamatun sanoman lähettiläs. Rungiuksen nimittäin väitetään sanoneen: “Elleivät sanani ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, se ei koskaan mätäne.”