Vainajaa ei ole aina voitu heti haudata lopulliseen leposijaansa ja siksi on tarvittu väliaikaishautausta. Arkeologi, tutkijatohtori Tiina Väre kertoo mistä tavassa on oikein ollut kyse. Alkuperäinen teksti on julkaistu Kirkko, tila ja muisti –tutkimushankkeen blogissa 18.8.2018. Tämä lyhennetty versio julkaistaan kirjoittajan luvalla.
Ruumissaari. Kuva: Tiina Väre.
Kesäisellä reissullani eräs makaaberi paikannimi herätti mielenkiintoni. Ranuanjärven itäosista, toisiinsa yhdistyneiden Lehto- ja Peltosaaren eteläpuolelta löytyy pituudeltaan vajaan sadan metrin mittainen Ruumissaari. Lukemani perusteella olin tietoinen, että tällä tavoin nimettyjä saaria on menneisyydessä hyvinkin saatettu käyttää ruumiiden säilyttämiseen kesäkelien aikana. Lyhyt tiedonetsintä paljastikin, että kyseinen saari on totta tosiaan ollut tällaisessa käytössä ja vieläpä, että samasta järvestä löytyy toinenkin samassa roolissa toiminut, mutta paljon viattomammin nimetty Pirttisaari.
Uuden ajan alun Ruotsissa, kaukana sen rintamailta, erityisesti nykyisen Itä- ja Pohjois-Suomen alueella seurakunnat olivat kooltaan varsin laajoja. Välimatkat niiden reuna-alueilta emäkirkolle venyivät mittaviksi ja etenkin tiettyinä vuodenaikoina, teiden puuttuessa, taipaleen taittaminen varsinkin taakkaa kantaen saattoi käydä ylivoimaiseksi. Kuitenkin viimeistään 1700-luvulta lähtien luterilainen kirkko vaati kaikkien hautausten keskittämisen seurakuntien kirkkojen siunattuun multaan.
Luonnonolojen asettamien reunaehtojen ja kirkollisten vaatimusten ristipaineessa syntyi väliaikaishautaustapa, jonka noudattamisesta on runsain mitoin merkkejä erityisesti juuri laajimpien seurakuntien alueilta. Sen sijaan, että vainajaa olisi aina välittömästi lähdetty kuljettamaan kohti seurakunnan kirkkomaata, saatettiin se siis epäsuotuisimpien kuljetusolojen ajaksi peitellä väliaikaiseen hautaan. Näin ruumis yleensä vältti pahimman mätänemisen ja oli suojassa myös raadonsyöjiltä. Samalla yhteisön elävät jäsenet pääsivät eroon kuolleen ruumiin läsnäolosta väistämättäkin seuraavasta haitasta. Usean ongelman ratkaisuksi syntyneet kesähaudat saattoivat talo- tai kyläkohtaisina olla useitakin kertoja uusiokäytössä.
Monesti väliaikaiseksi sijoituspaikaksi valikoitui saari. Pelkästä sattumasta ei ole kyse. Karjalassa, missä suomalaisen vanhakantaisen kulttuurin piirteiden on uskottu säilyneen pisimpään kaikkein alkuperäisimmässä muodossaan, kylien ja sukujen kalmistot perustettiin perinteisesti saariin. Eläinten loitollapidon lisäksi on uskottu, että vesi erottaa elävien ja kuolleiden valtakunnat toimien suojamuurina takaisin kotiin halajavia vainajia vastaan. Etenkin 1700-luvulta lähtien Itä- ja Pohjois-Suomen luterilaisilla syrjäseuduilla yleiseksi käytännöksi muodostuneen tavan juuret epäilemättä juontavatkin esikristilliselle ajalle. Muunnelmia saarihautausperinteestä ovat muutkin vesistöjen läheisyyteen, kuten niemennokkiin ja jokien rantamille tehdyt väliaikaishaudat.
Nopean inventoinnin yhteydessä havaittavissa oli useita eri syvyisiä ja laajuisia kuopanteita, joita on mahdollisesti käytetty väliaikaishautaustarkoituksessa. Saari on kohtuullisen voimakkaan kasvillisuuden peitossa, vaikkakin puiden ja pensaiden kasvutiheydessä on eri puolilla saarta jonkin verran vaihtelua. Kuva: Tiina Väre.
Väliaikaishautauksiin käytetyt saaret ja muut alueet on usein nimetty niin, että niiden erikoisluonteesta saa vihjeen. Tavallisia nimiä ovat esimerkiksi Ruumissaari, Kuolosaari, Kuolinsaari, Kuolonsaari, Kalmansaari, Kalmosaari, Ristisaari, Hautasaari tai Kirkkosaari. Toki kaikki näin nimetyt saaret eivät ole saaneet nimeään väliaikaishautaustavan perusteella. Syy esimerkiksi kirkko-etuliiteen valikoitumiseen voi juontua alueen käytöstä muuhun kirkolliseen toimintaan; hauta-etuliite taas vaikkapa alueella sijainneeseen tervahautaan.
Usein väliaikaishaudat olivat niin sanottuja kesähautoja, mutta toisinaan myös rospuuttoaikana kuolleet vietiin odottelemaan rekikelejä. Lisäksi vainajia saatettiin toisinaan säilyttää väliaikaisesti kirkkomaille rakennetuissa luuhuoneissa myös talven ajan, jotta vältyttiin aukaisemasta hautoja routaiseen maahan. Osa hautasaarista voi olla hyvinkin vanhoja. Esimerkiksi eräkaudella saatettiin jättää vaikkapa metsästysreissuilla kuolleet hautoihin erämaahan. Luterilaiselle kirkolle tällaisesta käytännöstä muodostui vähitellen ongelma – eihän vainajaa sopinut jättää mihin vain, vaan ruumis oli saatava kirkkomaan siunattuun multaan.
Talven tullessa ja rekikelien koittaessa Ranualla, kesällä kuolleen ruumis nostettiin haudastaan ja kuljetettiin reessä kirkkomaan multiin Pudasjärvelle. Tavallisesti vainajan viimeinen kirkkomatka tehtiin marras- tai joulukuun aikana. Matkan tekoa voitiin talvisin helpottaa hevos- tai ehkä porovoiminkin, ja jäätynyt reitti oli muutoinkin monesti vaivattomampi.
Lopuksi vielä pari havaintoa: Ensinnäkin, eräs pohdintaa vaativa nimiryhmä ovat Raatosaaret. Eteläisemmässä Suomessa näin nimettyjä paikkoja on tavallisesti käytetty lähinnä eläinten raatojen hävittämiseen. Myöskään oman intuition mukaan ainakaan omaisen tai edes tutun kuolleen ihmisen kutsuminen raadoksi ei tuntuisi sopivalta. Raatosaaret ovat tiettävästi kuitenkin voineet toimia ainakin vihollisten, itsemurhaajien, mestattujen tai jopa hurjiin kulkutauteihin, kuten ruttoon tai koleraan kuolleiden pelottavina pidettyinä viimeisinä leposijoina. Lisäksi pohjoisessa Raatosaaria tiedetään käytetyn myös väliaikaishautaperinteen mukaisina hautapaikkoina. Toljanjärvessä onkin Raatosaareksi nimetty väliaikainen hautapaikka ja Ranuanjärvenkin koillisrannalla näyttäisi olevan Raatosaari. Jälkimmäisen mahdollisesta hautakäytöstä en kuitenkaan ole löytänyt tietoja. Kooltaan saari on ainoastaan noin 30 m pitkä ja muutoinkin vaatimaton.
Toinen mielenkiintoinen havainto Ranuan alueen karttoja tutkiessani olivat Karsikko-alkuiset paikannimikeskittymät, joita erään Ranuajärveltä Pudasjärvelle johtavan kirkkoreitin varrelta löytyy kaksikin kappaletta. Karsikko-oja sekä -suo, jolla Ranuan kaatopaikka sijaitsee, asettuvat pian itsensä kylän eteläpuolella; toinen Karsikkosuo, -aho ja -kangas taas Asmuntin eteläpuolelle. Nimenä tuo Karsikko kiinnostaa siksi, että varsinkin Suomen itäisillä luterilaisilla alueilla, joilla samoin kuin pohjoisessa, väliaikaishautauksia jouduttiin harjoittamaan runsaasti, on vanhastaan ollut käytössä tapa karsia petäjän alaoksat ja muutoinkin merkitä puu vainajan kirkkoreitin varrelta. Kuolleiden karsikkoja ei kuitenkaan tunneta esimerkiksi Ranuan tai Pudasjärvenkään alueelta, vaan tapa yhdistetään nimenomaan itäisempiin seutuihin. Sen sijaan karsikoita on Pohjois-Suomen muilla alueilla saatettu tehdä toisenlaisista syistä, kuten esimerkiksi morsiamen, juhlan tai suuren saaliin, mutta myös vaikkapa ensimmäisen matkan, tai eräreissun kunniaksi.